Never have the stars looked brighter than tonight

Vaikka edellinen tekstini oli, sanotaanko, hieman angstisemman puoleinen (kröhöm), niin minulla menee itse asiassa paremmin kuin vuosikausiin. Halusin tulla teillekin tämän asian jakamaan mahdollisimman pian, sillä en aio palata vanhaan – myöskään tämän blogin luonnetta ajatellen. Olen valittanut jo enemmän kuin kylliksi yhden ihmisen elämää kohden. Jotta emme kuitenkaan sortuisi yltiöpositiivisuuteen, niin korostan, että puhun vain tästä hetkestä, sillä huomisesta ei kukaan tiedä.

Kävin viime viikolla psykipolilla tapaamassa kallonkutistajaani. Se käynti oli täysin erilainen aiempiin verrattuina. Saavuttuani odotusaulaan, en kokenut tarvetta pyydellä anteeksi olemassaoloani. Televisio oli auki ja minua raivostutti katsoa tyhjänpäiväistä ohjelmaa. Vastoin sosiaalista varautuneisuuttani, sekä sen huomioonottaen, että siellä oli muitakin ihmisiä, nappasin kaukosäätimen ja suljin tv:n. Odotellessani katselin ikkunasta ulos ja erotin värisävyt selvästi. Ennen olisin nähnyt vain harmaata.

Hetki sitten kävin ilmoittautumassa rakukeramiikan ja posliininmaalauksen kursseille. Minulla on myös opiskeluun liittyviä suunnitelmia ensi keväälle, mutta kerron niistä vasta, kun tiedän varmaksi. ;) Siinä minun "joulukuulumiseni"! Toivotan lukijoille oikein lämpöistä joulumieltä ja rohkeutta lähteä kohti uusia seikkailuja ❤

Photo via Pinterest

Cupid's Disease

Nyt se on tehty. Erosin koulusta virallisesti. Viimeinen sysäys oli 58 euron tutkintolasku, joka ilmestyi postiluukusta. Jostain syystä kaikki laskut ovat nyt kerääntyneet samaan aikaan (vielä se käsittämättömän suuruinen vesilasku päälle, joka tuli edellisestä asunnostani).. Minun ei siis tarvitse maksaa tutkintolaskua, kun soitin ja kerroin, etten ole käynyt koulussa koko syksynä. Toisaalta, käytännössä lopetin koulunkäynnin jo silloin kevään lopulla. Nyt se on vain virallista, enkä voi enää muuttaa mieltäni koulunkäynnin suhteen.

Tänään alkaa valmistautuminen huomista tähystystä varten. Jeij! Näin painajaistakin siihen liittyen, olikohan enneuni.. Luultavasti kyseessä on vain IBS tai jotain ohimenevää, eikä mitään sen kummempaa. Lääkäri sanoi, että tähystys on rutiinitoimenpide, kun on ollut tietynlaisia oireita. Yritän asennoitua niin, että kyllä minä siitä selviän, kun muutkin ovat tuosta operaatiosta selvinneet. Mutta silti en voi olla jännittämättä ja maalailematta kauhukuvia!

Puro matkan varrelta

Amok

Terapeuttini ilmoitti minulle, että meidän olisi hyvä lopettaa terapiatyöskentely joulun jälkeen. Mietin sitä itsekin aiemmin terapiassa, mutta sen yhden kerran jälkeen en enää puhunut siitä, kun en muuttanutkaan Tampereelle. Kun terapeuttini otti sen nyt viime käynnilläni puheeksi ja ilmaisi olevansa yhtä mieltä kanssani kuin silloin kerran olin itsekin, tuli se aikamoisena järkytyksenä minulle.

Vuosi sitten sain lähtöpassit polilta sillä perusteella, että käyn yksityisessä psykoterapiassa ja nyt tämä! Terapeuttini selitti asian minulle niin, että olemme käsitelleet niin paljon asioita, että niiden olisi hyvä antaa "muhia" jonkin aikaa. Tokihan hän myös lisäsi, että voin ottaa myöhemmin uudestaan yhteyttä, mikäli tarve niin vaatii. Eli annetaan niiden ongelmien pahentua taas??

Eilen pystyin olemaan illan jopa ihan positiivisella mielellä, kun yritin ajatella sen niin, että ilmeisesti olenkin paremmassa kunnossa kuin luulinkaan. Tänään aloin pohdiskella asiaa vähän syvällisemmältä kannalta.. Ja minua alkoi uudelleen pelottamaan. Joudunko nyt siis ihan omilleen?

Olettaako terapeuttini, että ongelmani ovat hävinneet ja kouluun meno pelastaa minut? Siitähän hän on jauhanut melkein koko vuoden, että minun pitäisi ryhdistäytyä opintojen suhteen, vaikka olenkin hänen sanojaan lainaten "taipuvainen luovuttamaan helposti" - mikä ei muuten myöskään pidä paikkaansa. Loukkaavaa muuten, että hän ajattelee minusta noin! Olen kokeillut niin monia eri aloja ja opiskelumuotoja, että luovuttamisesta on turha puhua. Hän ei selvästikään ole koko terapiatyöskentelymme aikana oppinut ymmärtämään minua. Ehkä hän olettaa, että ihmisen psyyke toimii kuin kone. Ikävä kyllä oppikirjat eivät opeta empatiaa..

En oikein tiedä, mitä minun pitäisi ajatella.. Että olen parantunut? Vai epäkelpo syömishäiriöinen, enkä siksi oikeutettu käymään syömishäiriöihin erikoistuneella psykoterapeutilla? Ehkä en ole osannut ottaa terapiaa vastaan tai käsitykseni terapiasta on jotenkin vääränlainen, eikä terapeuttini jaksa enää työskennellä kanssani, koska olen niin rasittava. Pitäisikö minun hakeutua hieman toisenlaiseen terapiaan? Hullusti kysymyksiä, mutta en osaa esittää niitä oikealle henkilölle.

Born Free

I seek freedom

Photos by Pinterest

All hope is gone

Olen menettänyt kiinnostukseni työelämää ja kouluttautumista kohtaan.. Olen sen lisäksi niin usein joutunut pettymään itseeni ja siihen, etteivät voimani ole riittäneet opiskeluun, että toivokin on mennyt. Tuntuu, ettei sillä ole väliä, mitä teen tässä elämässäni, kunhan vain pysyttelen poissa muiden tieltä. Kuten olen todennut monta kertaa aikaisemmin - kaikki me kuollaan kuitenkin.

Minulle tuottaa tyytyväisyyttä se, että saan olla kissojen kanssa paljon kotona ja pitää heitä hyvänä. Elsa ja Hasse ovat minulle niin paljon enemmän kuin lemmikkejä. He ovat tärkeintä, mitä minulla on. Moni pitää tällaista omistautumista hupsuna ja jopa sairaanakin (näin olen kuullut), mutta kai minulla on aikuisena ihmisenä täysi oikeus päättää omien asioideni tärkeysjärjestyksestä. Jos ei sitä joku hyväksy, niin se on häneltä itseltään pois, eikä hän silloin hyväksy minua omana itsenäni.

En ymmärrä, miksi työstä hössötetään niin tajuttomasti! Ihmiset, jotka tekevät töitä, ovat jotenkin muka parempia ja menestyneempiä. Mielenterveyskuntoutujienkin tärkeimmiksi tavoitteiksi nostetaan työelämää kohti pyrkiminen. Aivan kuin työnteko olisi joku lunnas tai elinehto siitä, että sinä onneton olet syntynyt tänne maan päälle. Jos et onnistu täyttämään tätäkin vaatimusta, et ansaitse elää? Aika kovat paineet. Pitäisikö siis heti vetää itsensä kiikkuun, kun ei mahtunutkaan mallikansalaisen saappaisiin?

There is only one that I fear more than any other

Viime yö oli kamala. Ennen nukahtamista näin välähdyksiä mielessäni. Yksi näyistä koski omia hautajaisiani. Näin arkkuni, jonka päälle pappi heitti hiekkaa ja sanoi: "Maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman". Ja olin siis vielä hereillä. Minulla oli varmaan kuumettakin, koska välillä tuntui kuin helvetin liekit polttaisivat ja välillä tuli vilu. Olin lähes varma siitä, että kuolen joko henkisesti tai fyysisesti. Henkisellä kuolemisella tarkoitan sitä, että menetän todellisuudentajun täysin.

Ei ole mitään uutta, että unentuloa odotellessani levottomat ajatukset valtaavat mieleni. Joskus jopa herään keskellä yötä jo valmiiksi paniikissa. Unetkin ovat ahdistavia. Jotkut unet tai jokin teema toistuu useana yönä kuin kertoakseen minulle jotain, miltä olen sulkenut silmäni, koska myöntäminen satuttaisi liikaa. Olen niin kyllästynyt pelkäämään. Se vain on jotain, mille en pysty tekemään oikein mitään. En voi lakata pelkäämästä, vaikka tietäisinkin sen aiheuttajan.

Vaikka elämäni tuntuu olevan päämäärätöntä, enkä ole vuosiin tuntenut käsitettä 'kunnianhimo', olen lähes hyväksynyt sen sellaisena kuin se on. En jaksa rimpuilla enää. Se on oikeastaan aika yhdentekevää, mitä kukin tekee täällä maan päällä. Ei niitä suorittamisia kukaan muistele enää sen jälkeen, kun lakkaamme olemasta. Kaikki me päädytään multiin tai tuhkauurniin. Maailmanloppukin tulee aikanaan ja silloin se on yks hailee, vaikka olisit ollut itse Jeesus. Kannattaa kuitenkin pyrkiä tekemään sellaisia asioita, jotka tekevät elämästä jollakin tapaa mielekästä.

Sängyn pohjalle jääminen olisi luovuttamista, kukaan ei sieltä tule nostamaan. Sieltä pitää nousta itse. Jos ei ole työkykyinen, kannattaa kuitenkin tehdä jotain, mitä pystyy tekemään. Lamaantuminen on liian helppoa. En sano, etteikö se olisi tietyissä olosuhteissa väistämätöntä (tiedän, mistä puhun). Mutta jos lakkaa vaatimasta itseltään, on selvää, ettei elämällä ole silloin mitään tarjottavanaan.

Don't let this symbolism kill your heart

Elämme esteetikkojen valtakunnassa. Nykyään on enemmän sääntö kuin poikkeus se, että ulkonäköön panostetaan. Pyritään muokkaamaan ulkonäkö vastaamaan esim. henkilökohtaisia kauneuskäsityksiä, mielenmaisemaa, tyylisuuntausta, kulttuuri-identiteettiä jne.

2000-luvulla on korostunut entisestään vimma hioa esiin paras mahdollinen versio itsestä. Tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että korostetaan yhtä tai useampaa "hyvää puolta" ja epäsuotuisempina pidettyjä puolia häivytetään. Etua on myös siitä, että henkilöllä on jotain sellaista, mitä muilla ei ole. Jos kyseessä on hieman rohkeampi henkilö, niin hän voi ottaa yhden epäsuotuisista puolistaan ja tehdä siitä hänen erityisominaisuutensa, mutta tätä harvemmin näkee. Usein erityisominaisuuksiksi pääsevät esim. hiusten malli tai väri, ruumiinrakenne tai jokin yksittäinen kehon osa (pitkät sääret, kapea uuma, isot rinnat tms), kasvonpiirteet (silmien väri tai muoto, huulet, nenä), lävistykset ja tatuoinnit yms.

Olen itse kokenut kaikki mahdolliset ulkonäkökriisit. Tänään oli jälleen huono päivä sen suhteen. Aikani märehdittyä, havahduin omaan turhamaisuuteeni. Miksi ihmeessä keskityn siihen asiaan, jolla on itse asiassa vähiten merkitystä? Jos ajatellaan hetki ulkonäköä realistisesti, niin sillähän ei ole mitään tekemistä sen kanssa, keitä me todella olemme. Keho on tavallaan pelkkää silmänlumetta. Ulkonäköä tärkeämpää elinvoiman kannalta on se, että kroppa pelittää ja palvelee kutakin parhaalla mahdollisella tavalla. Fyysisten ominaisuuksien viehättävyys ei välttämättä kerro terveydestä. Voi olla vaikka jokin epämuodostuma, mutta pystyy silti elämään täysin normaalia elämää. Se, mikä vetää puoleensa toista ihmistä aidosti, on jotain, mitä ei silmillä näe.

Tuntuu usein toivottomalta elää maailmassa, jossa on niin paljon vinossa. Kuinka pyrkiä eheyttämään ja vakauttamaan minäkuvaansa, kun ympäristötekijät painavat päälle jatkuvasti? Minulla olisi paljonkin sanottavaa aiheesta, mutta ehkä lisää aiheesta joskus toiste. Tämä kun on sen verran arka asia, että se menisi herkästi turhaksi rypemiseksi, eikä se palvele ketään. Toivon, että maailmanmeno muuttuu. Ehkä jo 3000-luvulla ulkonäkö menettää täysin merkityksensä ja keskitytään ulkoisten ominaisuuksien sijaan vaikka älyyn. Toisaalta, siinäkin olisi omat ongelmansa..

Timeless

Olen luonteeltani rauhallinen. Jos en saa tehdä asioita omaan tahtiini, menetän järkeni ja luhistun alta aikayksikön. Joidenkin on ollut vaikeaa hyväksyä tätä piirrettäni. Esimerkiksi taipumukseni myöhästyä saa ihmiset hermostumaan. Erityisesti myöhästelen tapaamisista, joille olisi tärkeää tulla ajoissa. Kiireessä pudottelen tai hukkaan asioita, törmäilen ja sotken ihan järjettömästi. Aivan kuin aivoni kieltäytyisivät toimimasta normaalisti, kun niille välittyy tieto kiireestä. Tai sitten se vanha tuttu paniikki vain saa minut sekaisin. Ehkä kehonikin tietää silloin, etten kiiruhtaessani ole oma itseni.

Minua on pidetty omituisena ja epäkelpona hitauteni takia. Jo ala-asteella minua kiusattiin sen vuoksi, että unohduin herkästi olemaan omissa maailmoissani. Tuntuu pahalta, kun joku ei ymmärrä, että se on luonteenpiirteeni. Koko yhteiskuntakin painottaa tehokkuuden merkitystä. Et ole normaali, mikäli pääset ulos ovesta vasta iltapäivällä. Suurin osa kouluista ja työpaikoista vaatii heräämään niin, että ehtii klo 8:00 paikalle. Lisäksi pitäisi jäädä aikaa ruuan laittamiselle ja harrastuksille.

Onneksi on olemassa paikkoja ja eläviä olentoja, joiden seurassa voin olla täysin oma itseni. Näihin kuuluvat tietenkin koti, Elsa ja Hasse sekä kumppanini. Lisäksi olen kokenut hyväksyntää klubitalolla, missä jokainen saa tehdä asiat omaan tahtiinsa ja olla sellainen kuin on.

Secrets

Jokaisella on salaisuuksia.. Toiset niistä enemmän ja toiset vähemmän salaisia.

Aikaisempi blogini perustui lähinnä salaisuuksien avaamiseen. Kun lopetin sen, sain salaisuudet takaisin. Ehkä sen vuoksi minun on ollut nyt vaikeampaa löytää suuntaa uudelle blogilleni, koska en halua menettää yksityisyyttäni toista kertaa. Ihmisellä pitää olla salaisuuksia. Mysteeri antaa sijaa mielikuvitukselle.

Vaikkei ihmisellä olisi käytännössä mitään, hänellä on kuitenkin aina salaisuutensa. Tai näinhän sen ainakin kuuluisi olla. Nykyään kun ihmiset ovat oppineet olemaan entistä avoimempia sosiaalisen median kautta, on paljastelusta tullut lääke tylsyyteen. Facebook, Twitter, Youtube yms tarjoavat keinoja, joiden avulla ihmiset kertovat itsestään yhä enemmän. Lapsillakaan ei ole kohta enää mielikuvitusta, kun heille opetetaan jo varhain, kuinka turruttaa mielensä näitä palveluja käyttämällä.

Sosiaalisen median palvelut osaavat olla hyvin koukuttavia. Ihmiset juuttuvat tietokoneen/puhelimen/tabin tms äärelle, eikä käsite 'vapaa-aika' ole enää sama kuin ennen. Ei ole aikaa itselleen ja ajatuksilleen, kun on kiire juosta töistä tai koulusta suoraan facebookiin. Kaverit eivät ole tavattavissa muuten kuin ruudun takaa. Enää ei jakseta olla kiinnostuneita toisesta, koska jokainen keskittyy antamaan itsestään suotuisaa kuvaa.

Itse olin tänä vuonna 3 kk facebookissa. Sitä ennen vuonna 2008, noin pari kuukautta. Poistuin sieltä, koska halusin enemmän aikaa itselleni – ilmaisun todellisessa merkityksessä. Tuntui, että facebook ajoi minut ihan piippuun. En ehtinyt enää pohdiskella asioitani kunnolla, kun päivä vaihtui illaksi silmänräpäyksessä. Huomasin myös, että vähitellen kynnys paljastaa itsestään yhä yksityisempiä asioita aleni. En ollut muutenkaan kunnossa, rajuja paniikkikohtauksia ilmeni monta kertaa viikossa. Ahdistus ajoi minut melkein suunniltani. Kun poistuin facebookista ja opettelin nauttimaan hetkestä, oloni parani huomattavasti.

Sin in my heart

Olen koko ikäni ollut herkkä ihastumaan. Tähän liittyy myös panseksuaalisuus, eli kiinnostumiseni ei rajoitu koskemaan vain jompaa kumpaa tai molempia sukupuolia, vaan se on kohdistunut myös esim. transsukupuolisiin. Nuorempana tämä oli minulle aika suurikin ongelma, kun pelkäsin omia tunteitani. Mietin, että olisi maailmanloppu jos vanhempani saisivat tietää, enkä kyllä vielä nykypäivänäkään menisi heille sitä kailottamaan. En vain koe sen olevan aihe, josta tarvitsisi keskustella heidän kanssaan! Se kun on ominaisuus siinä missä muutkin, mutta heiltä en kaipaa hyväksyntää siihen asiaan.

Luulisi, että jos ihastuu helposti, ei olisi kovin omistushaluinen, mutta asia onkin päinvastoin. Kenties osittain senkin takia minun on vaikeaa luottaa toiseen, että pystyn kuvittelemaan miten tunteet kehittyvät. Varmasti siihen liittyy muutakin, kuten menettämisen pelko. Pääni on joskus ihan sekaisin polyamorisesta mielestäni. Oikein hävettää tämä piirteeni, sillä tiedän hyvin omasta kokemuksestani, miten inhottavalta jo pelkkä epäilys toisen uskottomuudesta tuntuu. Ihastuminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että menisin heti ja toteuttaisin kaikki mahdolliset fantasiani. Harvoin uskallan antautua edes pieneen flirttiin, koska olen niin vietävän ujo.

 

Olen joskus miettinyt kyllä sitä, voisiko avoin suhde toimia. Vastaan on kuitenkin tullut kumppanini kokemukset asiasta ja omakin mustasukkaisuus. Jos ei ole itse valmis jakamaan kumppaniaan muiden kanssa, ei pitäisi silloin vaatia samaa toiselta osapuolelta. Parisuhteessa on tärkeää, että pystyy kokemaan olonsa turvalliseksi ja luottamaan siihen, ettei joka nurkan takana väijy kilpailijoita. Vaikka ehkä pystyisin pääsemään pelon yli... Olen ymmärtänyt, että avoimessa suhteessa herkästi toinen joutuu satutetuksi. Jos siihen on pienikin riski olemassa, ei sellaista pitäisi missään tapauksessa lähteä toteuttamaan.

Vaikka pystyn tuntemaan lämpimästi monia ihmisiä kohtaan, saattaa ihailu kääntyä nopeasti vihaksi, mikäli toinen antaa siihen aihetta. Olenhan tyypillinen epävakaa – mustavalkoinen ja ailahtelevainen kuin mikäkin teini!

Minä ja hän

Hän katsoo peiliin taas. Hän vääntelee kasvojaan, mutta se ei saa häntä pitämään perusilmeestään yhtään enempää. Hän vaihtaa hameen housuihin. Hän vaihtaa paidankin. Hiukset saavat jälleen hänen huomionsa. Hän menee jo toista kertaa kylpyhuoneeseen sukimaan ja pöyhimään hiuksiaan. Hän suihkuttaa hiuslakkaa, vaikka edellinen lakkapilvikään ei ole vielä täysin haihtunut. Hän kampaa lakasta jähmettyineitä hiuksiaan ja katselee päätään toisen peilin avulla joka puolelta. Hän ei pidä näkemästään, mutta luovuttaa, etteivät jo entisestään rasittuneet hiukset kärsisi enempää. Hän katsoo silmiään peilistä, kuin etsien jotain. Hän liimaa irtoripsitupsun kerrallaan. Hän katsoo kelloa.

Terapia alkoi seitsemän minuuttia sitten ja matka kestää 25 minuuttia. Lähetän terapeutille viestin, jossa kerron, etten ehdi enää paikalle. Terapeutti vastaa pahoitellen, että joutuu silti laskuttamaan peruuttamattomasta ajasta. Muistan, että kirjastonkirja pitäisi viedä kirjastoon. Päädyn ottamaan kuvia itsestäni, koska olen sentään laittanut itseni huolellisesti. En ole tyytyväinen yhteenkään otokseen. Näytän vanhalta ja jotenkin rujolta. Yritän silti saada onnistunutta kuvaa.

Aikani näpsittyä luovutan. Minun pitäisi tosiaan lähteä kirjastoon.. Haukkaan välipalaa ja menen valitsemaan takkia. En löydä asuuni ja säähän sopivaa vaihtoehtoa. Kelpuutan kuitenkin jonkun, mutta se vaatii kyllä kaverikseen lämpöisen kaulaliinan. En löydä hiusteni väriin sopivaa huivia. Suljen vaatekomeron oven ja valun sitä pitkin lattialle. Katson kenkiäni – nekin ovat todella epäsiistin näköiset. Huomaan, että selkääni sattuu kuin harteillani olisi paksuja kirjoja täynnä oleva reppu, ja päätäni puristaa ikävästi. Tuijotan reisiäni. En minä taida olla lähdössä mihinkään...

Venyttelen ja hyppään alas. Kävelen hänen luokseen ja pusken häntä nenälläni. Hän silittää minua, oi... Se tuntuu niin hyvälle!

Leima otsassa

Mielenterveyskuntoutujana tiedän mistä puhun, kun on kyse leimautumisesta. Olen kokenut sitä niin lähipiirissä kuin etäämmältäkin. Leimaaminen on ollut useimmiten epäsuoraa, mutta se tuntuu silti aivan yhtä pahalta. Aivan kuin sairaudesta pitäisi tuntea syyllisyyttä. Sehän on loogista, ettei syöpä ole itseaiheutettua. Mutta mielenterveysongelmien kohdalla on tavallista, että vastausta etsitään syyllistämällä esim. omaisia tai sairastunutta itseään. Vanhempien kasvatuksen epäillään menneen pieleen. Sairaus kyseenalaistetaan ja vähätellään oireiden vakavuutta. Mielenterveyskuntoutujat ovatkin sellaisessa asemassa, että heille ihmiset paljastavat todellisen luontonsa muita useammin – niin hyvässä kuin pahassa.

Ystäväni ovat tietenkin ymmärtäväisiä suurimman osan ajasta. Kuitenkin myös kaveripiirissä on joskus hävetty tilannettani ja peitelty sitä kysymättä minun mielipidettäni. Tai on vedottu siihen, että minä en osaa suojella itseäni – suojella miltä? Enköhän minä ole täysin kykeneväinen päättämään siitä, kuinka paljon avaudun tilanteestani ja kenelle. Muutenkaan en oikein ymmärrä, miksi minun pitäisi piileskellä kenenkään selän takana. Jos joku tuomitsee, niin se on silloin hänen häpeänsä, eikä sairastuneen itsensä.

Jostain kumman syystä moni – jopa mielenterveyskuntoutujien parissa työskentelevät – olettaa, että mielenterveysongelmilla on jotain tekemistä järjen kanssa. Anteeksi, mutta se nyt vain on todella keskiaikainen suhtautumistapa! Siitä huolimatta tämä uskomus on vielä tänäkin päivänä sitkeässä. Uskon, ettei monikaan tiedosta ajattelevansa näin, mutta olen nähnyt ja kokenut sen olevan yleistä. Melkein kaikissa eri hoitopaikoissa ja lukemattomien "ammattilaisten" suusta olen kuullut nämä sanat: "Sinä olet kuitenkin poikkeuksellisen järkevä (nuori) nainen, joten varmasti tulet pärjäämään."

Ilmeisesti ulosantini on aina ollut sen tasoista, että minulla näyttää olevan paremmat mahdollisuudet kuin monilla muilla mielenterveyskuntoutujilla. Tästä voin tietenkin kiittää vanhempiani, jotka kasvattivat minut hyvin ja opettivat käytöstapoja sekä puhumisen lahjat. Vaikka minulle jo 7 vuotta sitten toitotettiin sitä mantraa, että tulen pärjäämään, niin tässä minä vielä 26-vuotiaana istun pyjamasillani puoli viideltä iltapäivällä, vailla ensimmäistäkään koulutusta tai työpaikkaa.

Joillakin on hyvin alentuva suhtautuminen mielenterveysongelmaisia kohtaan. Varsinkin itsetuhoisuus on tabu, johon taipuvaisen ajatellaan herkemmin olevan jollakin tapaa vastenmielinen. Tietyissä tilanteissa minua on kohdeltu kuin kulkutautista eläintä. Muistan saaneeni samankaltaista kohtelua joskus ala-asteella, kun luokkani lapset purkivat turhautumistaan minuun. Se on ehkä heistä hauskaa siinä tilanteessa, mutta tietämättään he nakertavat ison aukon ihan yhtäläisen ihmisarvon omaavan itsetunnosta. Käsittämätöntä, että myös aikuiset ihmiset voivat kohdella tällä tavalla eläimellistäen puolustuskyvytöntä ihmistä.

Kun leimaamista tapahtuu lähipiirissä, se koskee syvältä. Olen saanut monenlaista kohtelua osakseni, eikä kaikki ole suinkaan vain sitä negatiivista. Osa on yllättänyt minut erittäin positiivisesti suhtautumisellaan. Osa taas on vältellyt seuraani ja varonut sanomisiaan. Jotkut ovat puuttuneet liikaakin ja purkaneet katkeruutensa minuun, heikompi kun olen. Tuntuu pahalta, kun joku vähättelee sairautta vihjailemalla: "Kyllä se siitä, kun menet vaan töihin!" Moni ei edes uskoisi, ketkä ovat sanoneet mitäkin. Eikä vähiten siksi, että mielenterveysongelmaisena kaikkea sanomaani kannattaa epäillä sen perusteella, että otan kaiken niin helposti itseeni ja olen taipuvainen liioitteluun.

Joskus vaivun synkkiin mietteisiin ihmisten lyhytnäköisyyttä kohdatessani, mutta onneksi olen kokenut myös paljon myönteisempääkin suhtautumista! Esimerkiksi viimeisin opettajani oli/on uskomattoman kannustava ja kärsivällinen, vaikka itsellänikin jo se kärsivällisyys ehti loppua. Hän ei todellakaan kavahtanut ongelmiani, kun kerroin niistä. Yleensäkin kouluissa opettajien suhtautuminen on yllättänyt minut positiivisesti, kerrottuani tilanteestani rehellisesti, että siitä kouluttamattomuuteni ei ole jäänyt kiinni. Samoin oman paikkakuntani klubitalon ilmapiiri on ollut vastaanottavainen. Vanhempani ovat vuosien kuluessa hyväksyneet tilanteeni entistä paremmin ja tukeneet minua aina. He ovat oppineet paljon empatiasta ja ajatustyön merkityksestä.

Nykyhetki

Asun vielä vähän reilun kuukauden verran nykyisessä vuokra-asunnossani. Muutan eri puolelle kaupunkia marraskuussa. Odotan innolla muuttoa, sillä vanhempani, kumppanini ja vielä yksi parhaista ystävistäni asuvat erittäin lähellä tulevaa kotiani! ^_^ Tuntuu turvalliselta muuttaa lähemmäksi kaikkia, joille merkitsen oikeasti jotakin. Vuoden verran olen asunut täällä aika eristyksissä.. Yksin olisi ollut pelottavaa lähteä uuteen kaupunkiin – niin kovasti kuin suurempi ja hektisempi Tampere asumispaikkana kiehtoisikin! Mutta sen haaveen ehtii toteuttaa vielä myöhemminkin, sitten kun olen todella henkisesti niin vahvoilla. Tässä vaiheessa tarvitsen vielä tukiverkostoa lähelleni.

Parisuhteessa menee nyt hyvin – arvostan kumppaniani enemmän kuin koskaan. Vaikeat ajat ovat paljastaneet hänen kärsivällisen, kauniin ja vahvan mutta myös herkän luontonsa. Tunnen hänet entistä paremmin! Minua pelotti niin paljon päästää irti menneestä, että kuljin laput silmillä. En päästänyt ketään lähelleni sanan todellisessa merkityksessä. Nyt tuntuu aivan uskomattomalta, että olen löytänyt aivan uudenlaisen, syvemmän yhteyden kumppaniini. Tarvitsin vain vähän aikaa itselleni, jotta pystyin tekemään päätöksen siitä, mitä vaadin elämältä. Se oli loppupeleissä pienestä kiinni, etteivät tiemme eronneet lopullisesti. Nyt tuntuu siltä, että olen pitkästä aikaa kotona. Tunnen syvää rauhaa.

What has happened while we slept? osa 2

Toukokuu

Yritin löytää sisäistä rauhaa. Värjäsin hiukset tutulla ja turvallisella värillä, mustiksi. Tuntui hyvältä, kun pitkästä aikaa tuntemattomat eivät katsoneet kieroon. Ahdistus kasvoi niin voimakkaaksi kevään aikana, etten jaksanut sitä huomiotakin vielä kaiken lisäksi, jota erikoiset hiusvärit keräsivät osakseen.

Tavoittelin kehon ja mielen tasapainoa. Polttelin ahkerasti suitsukkeita. Söin ravitsevasti ja jaksoin jopa ottaa rautatabletit säännöllisesti. :') Halusin, että kehoni toimii niin hyvin kuin mahdollista, sillä pienikin heikotus oli omiaan laukaisemaan paniikkikohtauksen. Pelko oli vielä voimakkaasti läsnä arjessani. Olin riippuvainen toisen ihmisen seurasta.

Kesä-heinäkuu

Kaipasin taas väriä elämään ja tuntui, että olin jo kauan sitten elänyt mustan vaiheen. Päätin antaa piut paut ihmisille, joille tuottaa ongelmia hyväksyä räväkämpi ulkonäkö ja palata kirkkaiden värien maailmaan! :D Muiden mielipiteitä tärkeämpää nyt kuitenkin on se, että yritän kelvata ensin itselleni - niin kovasti kuin nautinkin miellyttämisestä. Loppupeleissä pinnallisempi osapuoli on kuitenkin se, joka parjaa toisen ihmisen halua laittautua kuin ulkonäöstään huolta pitävä henkilö itse. Minäkään kun en välitä alkaa ruotimaan sitä, miksi joku pukeutuu aina kuin olisi menossa sienimetsään.

Hasse the Yogi Cat

Innostuin pitkästä aikaa joogaamisesta. Lainasin tutun hathajoogan asanoista koostuvan kirjan. Uskalsin kokeilla päälläseisontaakin – jota en myöskään ollut vuosiin uskaltanut – ja yllätin itseni onnistumalla! :) Hassekin osallistui uskollisesti joogaushetkiini. Kukapa ei nauttisi joogaamisesta, kun on noin soma pikkuapuri!

Autogen, Lumous 2014.

Päätin repäistä ja mennä Lumoukseen! Äitini osti lipun minulle, kun pyysin oikein kauniisti. ;) Pelotti hirmuisesti, sillä en ole ennen osallistunut vastaavanlaisiin tapahtumiin. En ole koskaan ollut edes festareilla! Sosiaalisten tilanteiden pelko ja muut ongelmat ovat tietenkin olleet syynä siihen, että välttelen tällaisia. Pidin erityisesti Autogenista, Malaisesta ja Unzymesta. Valitettavasti emme jaksaneet lauantaina jäädä enää Leæther Stripin keikalle, sillä olin uuvuksissa ja minulla oli siihen harvinaisen hyvä syy. En nimittäin päässyt ihan heti nukkumaan ensimmäisen Lumousillan päätteeksi, sillä avaimeni unohdettuani ja kumppanini sammuttua jäin lukkojen taakse yömekkosillani kolmeksi tunniksi majapaikassamme. Pääsin vasta neljältä nukkumaan. Harmitti, ettei päästy Dark Marketille, sillä halusin lauantaina ottaa rennommin. Kommelluksista huolimatta rakastuin Tampereeseen vielä entistäkin enemmän.

Elokuu

Jyväskylän Tourujoella.

Halusin mennä eteenpäin elämässäni ja ehdotin kumppanilleni, että muuttaisimme Tampereelle yhteiseen asuntoon. Kävimme siellä katsomassa asuntoja – pystyin jo kuvittelemaan itseni asumaan sinne. Olinhan jo aikaa sitten saanut tarpeekseni kotikaupungistani. Tuntui, että olin tekemässä pitkästä aikaa jotain rohkeaa. Halusin näyttää kaikille, jotka ovat epäilleet mahdollisuuksiani menestyä ja mennä elämässä eteenpäin. Yritin paeta menneisyyttä, joka tuntui kovin painostavalta.

Olimme ihan tosissaan muuttamassa, kunnes alkoi tapahtumaan kaikenlaista. Pysähdyin olemaan rehellinen itselleni. Oivalsin, etten ollutkaan valmis muuttamaan yhteiseen asuntoon. En silti heti luopunut Tampereen suunnitelmista, vaikka tulin siihen tulokseen, että muuttaisin yksin kissoineni. Luin kirjaa Harjukaupungin salakäytävät ja opin taas sietämään kotikaupunkiani. Päätin luopua Tampereen unelmasta – toistaiseksi.

What has happened while we slept? osa 1

Tämä postaus käsittelee kuvien avulla sitä, mitä kaikkea vuoteeni 2014 on kuulunut. Vaikka eletäänkin vasta syksyä, niin mielestäni aihe sopii hyvin toiseksi ensimmäiseen postaukseen!

Tammikuu

Kuva helmikuulta

Tapasin baarissa uutena vuotena kaverini kaverin ja ihastuimme päätä pahkaa. Baarin ainoat turkoosipäät (itsekin olin vielä turkoosi) löysivät toisensa. Menin heti ensimmäisenä yönä hänen luokseen yöksi täysin spontaanisti, vaikken tavallisesti uskaltaisi lähteä niin kauas ventovieraan kotiin. Sen jälkeen tapailimme ja kohta jo seurustelimme.

Helmi-maaliskuu

Siedin tätä väriyhdistelmää yhden kokonaisen päivän.

Ajoin sivukaljun. Yllättävän pitkään pidin sitä, vaikka näin jälkeenpäin olen senaikaisia kuvia katsellessa miettinyt: "Mitä oikein ajattelin?!" :D Vaihdoin hiusväriä kuin paitaa. Halusin Cruella de Vil -kuontalon toisin päin eli valkoinen pohja mustalla läntillä. Armottoman värikäsittelyn jäljiltä minulla ei ollut enää paljoa hiusta jäljellä, ja sekin vähä oli kuin venyvää purkkaa. Pidättelin itkua kumppanini seurassa, koska häpesin itseäni niin paljon ja tulkitsin hänen katseensa ivalliseksi. Tuntui, että olin täysin kadoksissa itseltäni. Oloni oli hyvin turvaton ja yksinäinen. Paniikkikohtaukset pahenivat koko ajan, entisestään.

Huhtikuu

Koin elämäni morkkiksen. En voinut katsoa peiliin enää. Tiedostin, että minun täytyy tehdä joitain muutoksia. Lopetin alkoholilla läträämisen ja olin täysin raitis ainakin 2 kuukautta. Pääsin irti siitä "hirveet perseet kerran viikossa" -tavasta. Opin, etten kykene hallitsemaan käytöstäni enää 5 siiderin saati kokonaisen kuohuviinipullon jälkeen.

Syntymäpäivänäni eli 21.4. sain siihen astisista pahimman paniikkikohtaukseni. Soitin 112 ja ambulanssi tuli pihaani. Hetkessä makasin paidattomana läpyskät ihollani kytkettynä sydänfilmiä varten. Korkeaa sykettä lukuunottamatta sydänfilmi oli normaali. Olin vajota maan alle, kun tajusin, että se oli täysin psyykkistä. Hävetti, että olin kutsunut ambulanssin paikalle, vaikka olo oli ollut sen mukainen, ettei erottanut, oliko kysymys todellisesta sydänkohtauksesta vai paniikista. Kiusallisesta olosta huolimatta tämä kerta ei suinkaan jäänyt vuoden ainoaksi, kun jouduin tilaamaan ambulanssin paikalle.

Tiedostin lisää ja vedin viimeiset henkoset, ennen kuin lopetin tupakanpolton. Aika hieno syntymäpäivälahja itselleni! :') Tällä kertaa halu lopettaa tuli täysin itsestäni. Tuntuu, että lopetin oikeista syistä! Tällöin päätös pitääkin paremmin.

Hello there!

Taidan olla menettämässä järkeäni, kun palasin bloggaamisen pariin. Ehkä tämä on viimeinen oljenkorsi – käsi johon tarttua ennen kuin painuu pohjaan – tai yritys täyttää jonkinlaista sisäistä tyhjiötä. Tällä hetkellä henkilökohtainen elämäni on niin kaaosmaista, ettei ole aina aamulla herätessä varma, näkikö vain unta vai tapahtuiko se kaikki todella minulle. Tapahtumat ovat vähintään kuin Kauniista ja rohkeista. Kaipaan paikkaa, johon voin tulla sellaisena kuin olen ja vailla pelkoa siitä, mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua. Vähän niin kuin terapiassa käyminen, muttei kuitenkaan!

Haluan kirjoittaa asioista, jotta ehtisin nauttia niistä vähän kauemmin, ennen kuin ne lipuvat ohitseni. Minuun on vahvasti iskostunut tietoisuus asioiden hetkellisyydestä ja elämän rajallisuudesta, minkä vuoksi haluan tarttua hetkeen. Koen kirjoittamisen olevan oivallinen väline tähän tarkoitukseen. Suurin syy lienee kuitenkin kapinahenkisyyteni. En ole koskaan ollut kovin hyvä tuomaan ajatuksiani esille puheen avulla, vaikka sitäkin olen tietystä syystä joutunut harjoittelemaan poikkeuksellisen nuorena. Vaikka mielipiteitä ja omaa tahtoa piisaa, niin kadotan usein punaisen langan sosiaalisten tilanteiden luoman paineen alaisena. Blogin kirjoittamisessa on se todella hyvä puoli, että voi tuoda itseään rohkeammin esille, eikä tule tallatuksi muiden jalkoihin! :)

Kuviakin tykkään ottaa usein ja paljon, mutta tällä hetkellä minulla on käytössäni ainoastaan kännykän kamera. Edellinen, uskollisesti minua vuosia palvellut kamerani sekosi ja hyppäsi parvekkeelta alas.. Kenties se tuli lopulta hulluksi – kyllästyi katsomaan tätä pärstää! Tällä hetkellä suurin materialistinen haaveeni liittyykin kameran hankkimiseen, mutta se vaatisi säästämistä, ja tunnetusti olen kova tuhlaamaan, joten sen toteuttaminen ei ole aivan niin yksinkertaista. Mikäli saan kameran hankittua, niin aivan varmasti liitän kuvausharrastuksen ja blogin yhteen. Sitä ennen katsotaan, riittääkö kännykän kamera palvelemaan sitä tarkoitusta.

Tervetuloa lukemaan!