Leima otsassa

Mielenterveyskuntoutujana tiedän mistä puhun, kun on kyse leimautumisesta. Olen kokenut sitä niin lähipiirissä kuin etäämmältäkin. Leimaaminen on ollut useimmiten epäsuoraa, mutta se tuntuu silti aivan yhtä pahalta. Aivan kuin sairaudesta pitäisi tuntea syyllisyyttä. Sehän on loogista, ettei syöpä ole itseaiheutettua. Mutta mielenterveysongelmien kohdalla on tavallista, että vastausta etsitään syyllistämällä esim. omaisia tai sairastunutta itseään. Vanhempien kasvatuksen epäillään menneen pieleen. Sairaus kyseenalaistetaan ja vähätellään oireiden vakavuutta. Mielenterveyskuntoutujat ovatkin sellaisessa asemassa, että heille ihmiset paljastavat todellisen luontonsa muita useammin – niin hyvässä kuin pahassa.

Ystäväni ovat tietenkin ymmärtäväisiä suurimman osan ajasta. Kuitenkin myös kaveripiirissä on joskus hävetty tilannettani ja peitelty sitä kysymättä minun mielipidettäni. Tai on vedottu siihen, että minä en osaa suojella itseäni – suojella miltä? Enköhän minä ole täysin kykeneväinen päättämään siitä, kuinka paljon avaudun tilanteestani ja kenelle. Muutenkaan en oikein ymmärrä, miksi minun pitäisi piileskellä kenenkään selän takana. Jos joku tuomitsee, niin se on silloin hänen häpeänsä, eikä sairastuneen itsensä.

Jostain kumman syystä moni – jopa mielenterveyskuntoutujien parissa työskentelevät – olettaa, että mielenterveysongelmilla on jotain tekemistä järjen kanssa. Anteeksi, mutta se nyt vain on todella keskiaikainen suhtautumistapa! Siitä huolimatta tämä uskomus on vielä tänäkin päivänä sitkeässä. Uskon, ettei monikaan tiedosta ajattelevansa näin, mutta olen nähnyt ja kokenut sen olevan yleistä. Melkein kaikissa eri hoitopaikoissa ja lukemattomien "ammattilaisten" suusta olen kuullut nämä sanat: "Sinä olet kuitenkin poikkeuksellisen järkevä (nuori) nainen, joten varmasti tulet pärjäämään."

Ilmeisesti ulosantini on aina ollut sen tasoista, että minulla näyttää olevan paremmat mahdollisuudet kuin monilla muilla mielenterveyskuntoutujilla. Tästä voin tietenkin kiittää vanhempiani, jotka kasvattivat minut hyvin ja opettivat käytöstapoja sekä puhumisen lahjat. Vaikka minulle jo 7 vuotta sitten toitotettiin sitä mantraa, että tulen pärjäämään, niin tässä minä vielä 26-vuotiaana istun pyjamasillani puoli viideltä iltapäivällä, vailla ensimmäistäkään koulutusta tai työpaikkaa.

Joillakin on hyvin alentuva suhtautuminen mielenterveysongelmaisia kohtaan. Varsinkin itsetuhoisuus on tabu, johon taipuvaisen ajatellaan herkemmin olevan jollakin tapaa vastenmielinen. Tietyissä tilanteissa minua on kohdeltu kuin kulkutautista eläintä. Muistan saaneeni samankaltaista kohtelua joskus ala-asteella, kun luokkani lapset purkivat turhautumistaan minuun. Se on ehkä heistä hauskaa siinä tilanteessa, mutta tietämättään he nakertavat ison aukon ihan yhtäläisen ihmisarvon omaavan itsetunnosta. Käsittämätöntä, että myös aikuiset ihmiset voivat kohdella tällä tavalla eläimellistäen puolustuskyvytöntä ihmistä.

Kun leimaamista tapahtuu lähipiirissä, se koskee syvältä. Olen saanut monenlaista kohtelua osakseni, eikä kaikki ole suinkaan vain sitä negatiivista. Osa on yllättänyt minut erittäin positiivisesti suhtautumisellaan. Osa taas on vältellyt seuraani ja varonut sanomisiaan. Jotkut ovat puuttuneet liikaakin ja purkaneet katkeruutensa minuun, heikompi kun olen. Tuntuu pahalta, kun joku vähättelee sairautta vihjailemalla: "Kyllä se siitä, kun menet vaan töihin!" Moni ei edes uskoisi, ketkä ovat sanoneet mitäkin. Eikä vähiten siksi, että mielenterveysongelmaisena kaikkea sanomaani kannattaa epäillä sen perusteella, että otan kaiken niin helposti itseeni ja olen taipuvainen liioitteluun.

Joskus vaivun synkkiin mietteisiin ihmisten lyhytnäköisyyttä kohdatessani, mutta onneksi olen kokenut myös paljon myönteisempääkin suhtautumista! Esimerkiksi viimeisin opettajani oli/on uskomattoman kannustava ja kärsivällinen, vaikka itsellänikin jo se kärsivällisyys ehti loppua. Hän ei todellakaan kavahtanut ongelmiani, kun kerroin niistä. Yleensäkin kouluissa opettajien suhtautuminen on yllättänyt minut positiivisesti, kerrottuani tilanteestani rehellisesti, että siitä kouluttamattomuuteni ei ole jäänyt kiinni. Samoin oman paikkakuntani klubitalon ilmapiiri on ollut vastaanottavainen. Vanhempani ovat vuosien kuluessa hyväksyneet tilanteeni entistä paremmin ja tukeneet minua aina. He ovat oppineet paljon empatiasta ja ajatustyön merkityksestä.