Olen menettänyt kiinnostukseni työelämää ja kouluttautumista kohtaan.. Olen sen lisäksi niin usein joutunut pettymään itseeni ja siihen, etteivät voimani ole riittäneet opiskeluun, että toivokin on mennyt. Tuntuu, ettei sillä ole väliä, mitä teen tässä elämässäni, kunhan vain pysyttelen poissa muiden tieltä. Kuten olen todennut monta kertaa aikaisemmin - kaikki me kuollaan kuitenkin.
Minulle tuottaa tyytyväisyyttä se, että saan olla kissojen kanssa paljon kotona ja pitää heitä hyvänä. Elsa ja Hasse ovat minulle niin paljon enemmän kuin lemmikkejä. He ovat tärkeintä, mitä minulla on. Moni pitää tällaista omistautumista hupsuna ja jopa sairaanakin (näin olen kuullut), mutta kai minulla on aikuisena ihmisenä täysi oikeus päättää omien asioideni tärkeysjärjestyksestä. Jos ei sitä joku hyväksy, niin se on häneltä itseltään pois, eikä hän silloin hyväksy minua omana itsenäni.
En ymmärrä, miksi työstä hössötetään niin tajuttomasti! Ihmiset, jotka tekevät töitä, ovat jotenkin muka parempia ja menestyneempiä. Mielenterveyskuntoutujienkin tärkeimmiksi tavoitteiksi nostetaan työelämää kohti pyrkiminen. Aivan kuin työnteko olisi joku lunnas tai elinehto siitä, että sinä onneton olet syntynyt tänne maan päälle. Jos et onnistu täyttämään tätäkin vaatimusta, et ansaitse elää? Aika kovat paineet. Pitäisikö siis heti vetää itsensä kiikkuun, kun ei mahtunutkaan mallikansalaisen saappaisiin?
Mulla on ihan samanlaiset fiilikset koulusta ja työelämästä. Tunnen huonoa omatuntoa, kun en tee tarpeeksi yhteiskunnallisesti hyödyllisiä asioita. Nuorena se on vielä melko hyväksyttävää, mutta paineet kasvaa koko ajan vanhetessa, ku kaikki odottaa että mä rupeaisin jo tuottamaan.
VastaaPoistaNiinhän se menee.. Jo päiväkodissa saamme ensimmäisen maistiaisen todellisesta, karusta maailmasta, jossa pitää mahtua tiettyyn lokeroon ja ryhtyä suorittamaan kuin viimeistä päivää. Jos taas et onnistu jommassa kummassa, niin sinut suljetaan joukon ulkopuolelle ja huolehditaan myös siitä, että myös sinä itse tajuat sen, ettet kelpaa. :( Jotkut ehkä selviävät vähemmällä, mutta herkempiin se vaikuttaa kovastikin.
PoistaMun mielestä kissojen rakastaminen ja ylihoivaaminen ei ole hupsua :) Kissafanina ymmärrän täysin. Sulla on oikeus tehdä elämässäsi mitä haluat. Sä kuitenkin pidät huolta pienemmistäsi, mikä on aina hyvä juttu. Työelämän ulkopuolella olevien alkoholin tai huumeiden elämän tarkoituksekseen valinneiden henkilöiden tuomitseminen taas on ihan aiheellista.
VastaaPoistaKiitos ymmärryksestäsi. <3 :) Tuonkaltaista hyväksyntää toivoisin saavani osakseni kaikilta. Mutta no, kaikkia ei voi miellyttää! Parhaani olen kuitenkin tähän mennessä yrittänyt.
PoistaHyvä postaus, oon niin samaa mieltä sun kanssas! En vaan tajua mikä siinä tekee mut huonommaksi tai arvottomammaksi kun en käy töissä, enkä haluaisi, enkä edes kykenisi.
VastaaPoistaNiin, varsinkin kun sitä yritystä ei ole puuttunut tässä elämässä, mutta aina vaan jää ulkopuolelle.. Antaa niiden arvostella ja tuomita, jotka eivät ole kykeneväisiä ajattelemaan asioita laajemmin. Jo se, ettei joillakin ole parempaa tekemistä kuin arvostella mielenterveyskuntoutujia, osoittaa tällaisten ihmisten olevan joko henkisessä tai fyysisessä puutteessa. xD
PoistaEt ole arvoton tai huonompi. Maailma on parempi paikka sinun ansiostasi. <3
Varmaankin se, jos elää yhteiskunnan (= veronmaksajien, työssä käyvien) siivellä. Jokainen tehköön mitä haluaa, kunhan elättää itse itsensä. Jos kaikki ajattelisivat noin ja heittäytyisivät Kelan ja sossun tuille... no, go figure.
VastaaPoistaEt ole elänyt minun kengissäni, joten et voi tietää, mitkä syyt ovat tähän tilanteeseen johtaneet. Viisautta on se, että osaa asettua myös toisen ihmisen asemaan ja ymmärtää monenlaisia ihmiskohtaloita. Itse olen jossain määrin iloinen siitä, että minua kohdeltiin kuin sontakasaa jo nuorena. Se sentään opetti empatiaa. Aina ei se oma napa ole tärkein, vaikka sekin on kaiketi puolustuskeino, joka palvelee joissain tilanteissa.
PoistaLemmikit rakastavat omistajaansa ehdoitta, niihin voi luottaa eivätkä ne koskaan petä sinua. Erittäin helppo ymmärtää, miksi monet kokevat eläimet niin tärkeiksi, jopa tärkeämmiksi kuin ystävät! Maailma kun kaatuu niskaan ja sosiaaliset kontaktit oikuttelevat, paras fiilis on käpertyä kotisohvalle kehräävän kissan kera. Kissojen luottamus täytyy lisäksi ansaita, joten ekstrapointsit siitä. :)
VastaaPoistaHarmillista, että olet kokenut niin paljon sorsintaa siitä, miten elämääsi elät ja kun vielä parhaasi yrität. Maailma on nykyisin niin tuloskeskeinen, että ihmisetkin muuttuvat paatuneimpien bisnesmiesten silmissä elottomiksi työkaluiksi, joiden tunnemaaima pyritään pitämään aisoissa. Lohdutuksen sanaksi kuitenkin sanottakoon sinun tilanteessasi, että eiköhän armottomassa bisnesmaailmassa työkyvyttömiksi palaneita löydy ihan yhtä lailla kuin syystä tai toisesta sosiaalitukiin turvautuneita ja koulunsa keskeyttäneitä. Jos ihminen joutuu kohtuuttoman kauan kantamaan painolastia...ei se kameli selällään loputtomasti tiiliskiviä kuskaa.
Et ole epäonnistunut elämässäsi. Minulta täältä ainakin suuri peukku sille, että olet rohkaistunut pohdiskelemaan elämääsi ja tulevaisuuttasi. Moni kokee tällaisten asioiden pähkäilyn niin ahdistavaksi, että kaikin voimin keskittyvät pitämään traumansa poissa välittömästä tietoisuudestaan, usein työnarkomanialla.
Voimanpuuskalähetys sinne! Onneksi ei tarvitse olla mikään muottiin mahtuva "mallikansalainen" ollakseen arvokas ihminen, joka ansaitsee tulla hyväksytyksi - ja joka ansaitsee huolenpitoa vaikeimpina hetkinä.
Ihanaa, että on myös teitä, joilta sitä ymmärrystä ja hyväksyntää löytyy! :) Kommenttisi lämmitti mieltäni kovin ja tuli täydelliseen kohtaan.
PoistaKiitos, kun muistutit, että olen saanut jotain hyvääkin aikaiseksi. Kaipa ne yhteiskunnan odotukset ovat niin sitkeästi tarttuneet omaankin mieleeni, että unohdan helposti ne saavutukseni, joita ei yleisesti arvosteta kovin korkealle. Liian helposti alistun nurkkaan, koska en usko, että kelpaan tai ansaitsen viedä oman tilani. Vitut, kukaan ei voi sanella minulle, mitä tavoitteideni kuuluisi olla!
Kiitos vielä rohkaisun sanoistasi. Kisuiltakin häntien värisytyksiä ja hyväksyviä puskuja siihen suuntaan ♥♥♥
Itse en ole koskaan pitänyt itseäni millään muotoa parempana työssäkäyvänä ihmisenä kun sitä käymättömiäkään (hassu sana..) .. mielestäni jokin työ tai koulutus ei tee ihmistä. Toki se takaa tietyyjä asioita kuten isompia ostoksia, omakotitaloa yms jota ei välttämättä ole mahdollista saavuttaa jos ei töissä käy. Mutta miksi pitäisi töissä käydä jos ei vain pysty? Ihmiset ollaan niin erilaisia ja erilaiset tilanteet! Samaa lokerointia huomaa työssäkäyvienkin keskuudessa, alat on selkeästi kategorioitu eri tasoille, siivoojat ja keittiöhenkilökunta on selkeästi ammatti alojen pohjasakkaa (ja puhun nyt näistä enempi naisille yleisten alojen keskuudesta) ja esimerkiksi lähihoitajat monesti kokevat olevansa muka jotenkin yläpuolella vaikka sama opintomäärä menee näihin aloihin! Miten joku ala voi tehdä ihmisistä muka eri arvoisen?
VastaaPoistaYleensäkkin arvostan ihmisiä sen perusteella mitä niiden päässä liikkuu, en hänen tittelien, koulutuksen tai työhistoriansa takia, yhtähyvin voisi tuomita vaikka nekin jotka yllättäen joutuu vaikka kolariin ja menettää liikuntakykynsä tai vastaavaa ja eivät pysty tekemään koskaan töitä, ei masennus ja pelot ole yhtään sen kummosempia syitä olla menemättä töihin, tuskin kukaan vapaaehtoisesti elämäänsä niitä asioita on halunnut! Sitäpaitsi, työ jos mikä aiheuttaa sairauksia, ahdistusta ja ennen aikaista kuolemaa!! Sekö on sitten jollai muotoa muka parempi ratkaisu! :D jos lotossa voittaisin niin todennäköisesti jäisin pois työelämästä kokonaan! ;) mutta pakko käydä jotta saa pidettyä oman kämpän ja maksettua laskut yms!
En tie osasinko selittää pointtini täs niinkun ajattelen, mutta älä mieti muita, olet tasan yhtä arvokas ihmisenä (ellet jopa monia arvokkaampi) kun kuka tahansa muukin!♥ ihmiset ovat ahdasmielisiä kun lokeroivat ja kokevat oikeutetuksi arvostella toisia millon minkäkin eroavaisuuden takia!!
Oot ihana♥
Kommenttisi luettuani mietin vain, että kirjoitit todella selkeästi ja fiksusti tästä aiheesta! En olisi itse osannut sanoa paremmin. :)
PoistaTuo on niin hienoa sinussa, ettet tuomitse sen perusteella toista, maksaako niitä veroja tai tuottaako lisää euroja valtiolle, koska - toisin kuin moni yhteiskunnan orjapiiskurityöläinen - ymmärrät, ettei asiat ole mustavalkoisia vaan yleensä työkyvyttömällä ihmisellä on syynsä, kuten sairaus, eikä työkyvyttömyys ole mitään helvetin autuasta lomaa. Myös tuo on tärkeä aihe, että työssäkäyvät todella lokeroivat toisiaan ammattikuntien perusteella. Se on kyllä ihan käsittämätöntä. Ihmisten typeryydellä ei ole mitään rajaa..
Todellakin, sanoit niin hyvin, ettei näitä sairauksia tai ongelmia kukaan elämäänsä vapaaehtoisesti ole kerjännyt. Jos vain voisin, parantuisin tästä sairaudesta pelkästään tahdonvoimalla, ja juoksisin viivana takaisin koulun penkille ammattia hakemaan. Enemmän kuin mitään toivoisin, että oireet ja pelot jättäisivät minut rauhaan. En ikinä suunnitellut, että tässä kävisi näin. Minun piti käydä lukio ja sen jälkeen hankkia ammatti. Kunnon tytön rooli alkoikin säröillä jo yläasteen puolivälissä.. Mielenterveys ei kestänyt. Sitä en todellakaan tilannut.
Sitten vielä työssäkäyvät jaksavat huohottaa sairaiden niskaan ja syyllistää. Aivan kuin työ olisi pelkästään raatamista. Siihen kun kuuluu yleensä myös monenlaisia etuja ja ohessa on harrastustoimintaakin. Lisäksi mahdolliset työkaveruussuhteet! Tai jos ei muuta, niin ainakin sisältöä elämään. :) Kyllä minä paljon mieluummin olisin henkisesti nykyistä tasapainoisempi ja kävisin töissä kuin eläisin kädestä suuhun syrjäytyneenä yhteiskunnasta.
Kiitoooos, kun piristit taas ja herätit myös ajatuksia! ❤ (づ￣ ³￣)づ Autoit mua saamaan jotenkin paremmin kiinni siitä, mitä olen itsekin ajatellut, mutta ilmeisesti lääkkeet hieman hidastavat ajatuksenjuoksuani välillä. :D
Sinä se ihana olet!! ♡
Voi kun tuntuu niin tutulta tuo työelämän tuputtaminen :( Mä olin joulu 2012-heinä 2014 kiinteistöhuoltofirmassa hommissa. Sen piti olla unelmien täyttymys, vakituinen paikka ja hommat liippas läheltä omaa puutarhurin ammattia. Kuitenkin raskas työ alkoi tuntua enemmän ja enemmän kropassa ja paska pomo päässä. Puolitoista vuotta lääkärissä rampattuani, lääkäri soitti magneettikuvien tulokset. Si-nivelessä molemmin puolin tulehduspesäkkeet, diagnoosi: selkärankareuma. Siinä meni sitten vakituinen työpaikka ja ammatti kertarykäyksellä. Fyysinen, raskas työ ja työ jossa on paljon staattisia asentoja ja pitkään istumista on kieltolistalla. Ja työkkäri hönkii niskaan, että mitäs töitä me voidaan sulle nyt osoittaa, kun ite oon vielä ihan pihalla mikä mun uusi unelma-ammatti nyt sitten olis :( Erittäin stressaavaa ja ahdistavaa. Kesäkuun kunotutusjakson jälkeen pitäis sit ruveta ettimään ammatilliseen kuntoutukseen liittyviä työpaikkoja. t. upihlaja (instagrammista ;))
VastaaPoistaHei. Ensin täytyy pahoitella vastaamiseni pitkittymistä. Ollut nyt niin paljon "menoa ja meininkiä" tässä kuntoutujan arjessani, että se on kuluttanut voimavarojani kaikesta ns. ylimääräisestä, kuten blogista. Eli omassa elämässä ollut aika paljon sellaista, mikä on vaatinut kaiken energiani ja enemmänkin..
PoistaOlen viime aikoina törmännyt useassa yhteydessä tuohon selkärankareumaan ja sattuneesta syystä joutunut perehtymään siihen itsekin. Suoraan sanottuna - epäilen sairastavani sitä itse. Selkä on jatkuvasti jumissa ja asento on ollut tyypillisen kumara niin pitkään kuin vain voin muistaa. Eikä tuo kumaruus ole sellaista tyypillistä ja lievää, mitä monilla terveilläkin on. Se on alkanut tuntua jo alaselässäkin välillä ihan vihlovana paineena. Kaulani on jo vuosia ollut huomattavasti eteenpäin työntynyt, minkä vuoksi myös niskat ovat jumissa. Ja polvessakin on jo ilmennyt turvotusta, mikä voisi hyvinkin viitata selkärankareumaan? :'(
Kyllähän selän ja nivelten kunto vaikuttaa ihan hirveästi jaksamiseen. Siitä ei todellakaan tarvitse tuntea syyllisyyttä! Jos ei työkkärin tyypit osoita minkäänlaista empatiaa tilanteeseesi, niin tulee mieleen, että ovatkohan itse väärällä alalla.. Minusta tuo on todella hieno saavutus, kun olet jo hankkinut yhden ammatin! :) Eikä se ole koskaan hukkaan heitettyä, vaikka opiskelisit toisen. Anna itsellesi aikaa. <3 Olet kuitenkin nuori. Eikös tärkeintä ole nyt se, että saat hoidettua itsesi kuntoon?