There is only one that I fear more than any other

Viime yö oli kamala. Ennen nukahtamista näin välähdyksiä mielessäni. Yksi näyistä koski omia hautajaisiani. Näin arkkuni, jonka päälle pappi heitti hiekkaa ja sanoi: "Maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman". Ja olin siis vielä hereillä. Minulla oli varmaan kuumettakin, koska välillä tuntui kuin helvetin liekit polttaisivat ja välillä tuli vilu. Olin lähes varma siitä, että kuolen joko henkisesti tai fyysisesti. Henkisellä kuolemisella tarkoitan sitä, että menetän todellisuudentajun täysin.

Ei ole mitään uutta, että unentuloa odotellessani levottomat ajatukset valtaavat mieleni. Joskus jopa herään keskellä yötä jo valmiiksi paniikissa. Unetkin ovat ahdistavia. Jotkut unet tai jokin teema toistuu useana yönä kuin kertoakseen minulle jotain, miltä olen sulkenut silmäni, koska myöntäminen satuttaisi liikaa. Olen niin kyllästynyt pelkäämään. Se vain on jotain, mille en pysty tekemään oikein mitään. En voi lakata pelkäämästä, vaikka tietäisinkin sen aiheuttajan.

Vaikka elämäni tuntuu olevan päämäärätöntä, enkä ole vuosiin tuntenut käsitettä 'kunnianhimo', olen lähes hyväksynyt sen sellaisena kuin se on. En jaksa rimpuilla enää. Se on oikeastaan aika yhdentekevää, mitä kukin tekee täällä maan päällä. Ei niitä suorittamisia kukaan muistele enää sen jälkeen, kun lakkaamme olemasta. Kaikki me päädytään multiin tai tuhkauurniin. Maailmanloppukin tulee aikanaan ja silloin se on yks hailee, vaikka olisit ollut itse Jeesus. Kannattaa kuitenkin pyrkiä tekemään sellaisia asioita, jotka tekevät elämästä jollakin tapaa mielekästä.

Sängyn pohjalle jääminen olisi luovuttamista, kukaan ei sieltä tule nostamaan. Sieltä pitää nousta itse. Jos ei ole työkykyinen, kannattaa kuitenkin tehdä jotain, mitä pystyy tekemään. Lamaantuminen on liian helppoa. En sano, etteikö se olisi tietyissä olosuhteissa väistämätöntä (tiedän, mistä puhun). Mutta jos lakkaa vaatimasta itseltään, on selvää, ettei elämällä ole silloin mitään tarjottavanaan.