Never have the stars looked brighter than tonight

Vaikka edellinen tekstini oli, sanotaanko, hieman angstisemman puoleinen (kröhöm), niin minulla menee itse asiassa paremmin kuin vuosikausiin. Halusin tulla teillekin tämän asian jakamaan mahdollisimman pian, sillä en aio palata vanhaan – myöskään tämän blogin luonnetta ajatellen. Olen valittanut jo enemmän kuin kylliksi yhden ihmisen elämää kohden. Jotta emme kuitenkaan sortuisi yltiöpositiivisuuteen, niin korostan, että puhun vain tästä hetkestä, sillä huomisesta ei kukaan tiedä.

Kävin viime viikolla tapaamassa kallonkutistajaani. Se käynti oli täysin erilainen aiempiin verrattuina. Saavuttuani odotusaulaan, en kokenut tarvetta pyydellä anteeksi olemassaoloani. Televisio oli auki ja minua raivostutti katsoa tyhjänpäiväistä ohjelmaa. Vastoin sosiaalista varautuneisuuttani, sekä sen huomioonottaen, että siellä oli muitakin ihmisiä, nappasin kaukosäätimen ja suljin tv:n. Odotellessani katselin ikkunasta ulos ja erotin värisävyt selvästi. Ennen olisin nähnyt vain harmaata.

Hetki sitten kävin ilmoittautumassa rakukeramiikan ja posliininmaalauksen kursseille. Minulla on myös opiskeluun liittyviä suunnitelmia ensi keväälle, mutta kerron niistä vasta, kun tiedän varmaksi. ;) Siinä minun "joulukuulumiseni"! Toivotan lukijoille oikein lämpöistä joulumieltä ja rohkeutta lähteä kohti uusia seikkailuja ❤

Photo via Pinterest

Puro matkan varrelta

Amok

Terapeuttini ilmoitti minulle, että meidän olisi hyvä lopettaa terapiatyöskentely joulun jälkeen. Mietin sitä itsekin aiemmin terapiassa, mutta sen yhden kerran jälkeen en enää puhunut siitä, kun en muuttanutkaan Tampereelle. Kun terapeuttini otti sen nyt viime käynnilläni puheeksi ja ilmaisi olevansa yhtä mieltä kanssani kuin silloin kerran olin itsekin, tuli se aikamoisena järkytyksenä minulle.

Vuosi sitten sain lähtöpassit polilta sillä perusteella, että käyn yksityisessä psykoterapiassa ja nyt tämä! Terapeuttini selitti asian minulle niin, että olemme käsitelleet niin paljon asioita, että niiden olisi hyvä antaa "muhia" jonkin aikaa. Tokihan hän myös lisäsi, että voin ottaa myöhemmin uudestaan yhteyttä, mikäli tarve niin vaatii. Eli annetaan niiden ongelmien pahentua taas??

Eilen pystyin olemaan illan jopa ihan positiivisella mielellä, kun yritin ajatella sen niin, että ilmeisesti olenkin paremmassa kunnossa kuin luulinkaan. Tänään aloin pohdiskella asiaa vähän syvällisemmältä kannalta.. Ja minua alkoi uudelleen pelottamaan. Joudunko nyt siis ihan omilleen?

Olettaako terapeuttini, että ongelmani ovat hävinneet ja kouluun meno pelastaa minut? Siitähän hän on jauhanut melkein koko vuoden, että minun pitäisi ryhdistäytyä opintojen suhteen, vaikka olenkin hänen sanojaan lainaten "taipuvainen luovuttamaan helposti" - mikä ei muuten myöskään pidä paikkaansa. Loukkaavaa muuten, että hän ajattelee minusta noin! Olen kokeillut niin monia eri aloja ja opiskelumuotoja, että luovuttamisesta on turha puhua. Hän ei selvästikään ole koko terapiatyöskentelymme aikana oppinut ymmärtämään minua. Ehkä hän olettaa, että ihmisen psyyke toimii kuin kone. Ikävä kyllä oppikirjat eivät opeta empatiaa..

En oikein tiedä, mitä minun pitäisi ajatella.. Että olen parantunut? Vai epäkelpo syömishäiriöinen, enkä siksi oikeutettu käymään syömishäiriöihin erikoistuneella psykoterapeutilla? Ehkä en ole osannut ottaa terapiaa vastaan tai käsitykseni terapiasta on jotenkin vääränlainen, eikä terapeuttini jaksa enää työskennellä kanssani, koska olen niin rasittava. Pitäisikö minun hakeutua hieman toisenlaiseen terapiaan? Hullusti kysymyksiä, mutta en osaa esittää niitä oikealle henkilölle.

Born Free

I seek freedom

Photos by Pinterest

All hope is gone

Olen menettänyt kiinnostukseni työelämää ja kouluttautumista kohtaan.. Olen sen lisäksi niin usein joutunut pettymään itseeni ja siihen, etteivät voimani ole riittäneet opiskeluun, että toivokin on mennyt. Tuntuu, ettei sillä ole väliä, mitä teen tässä elämässäni, kunhan vain pysyttelen poissa muiden tieltä. Kuten olen todennut monta kertaa aikaisemmin - kaikki me kuollaan kuitenkin.

Minulle tuottaa tyytyväisyyttä se, että saan olla kissojen kanssa paljon kotona ja pitää heitä hyvänä. Elsa ja Hasse ovat minulle niin paljon enemmän kuin lemmikkejä. He ovat tärkeintä, mitä minulla on. Moni pitää tällaista omistautumista hupsuna ja jopa sairaanakin (näin olen kuullut), mutta kai minulla on aikuisena ihmisenä täysi oikeus päättää omien asioideni tärkeysjärjestyksestä. Jos ei sitä joku hyväksy, niin se on häneltä itseltään pois, eikä hän silloin hyväksy minua omana itsenäni.

En ymmärrä, miksi työstä hössötetään niin tajuttomasti! Ihmiset, jotka tekevät töitä, ovat jotenkin muka parempia ja menestyneempiä. Mielenterveyskuntoutujienkin tärkeimmiksi tavoitteiksi nostetaan työelämää kohti pyrkiminen. Aivan kuin työnteko olisi joku lunnas tai elinehto siitä, että sinä onneton olet syntynyt tänne maan päälle. Jos et onnistu täyttämään tätäkin vaatimusta, et ansaitse elää? Aika kovat paineet. Pitäisikö siis heti vetää itsensä kiikkuun, kun ei mahtunutkaan mallikansalaisen saappaisiin?

There is only one that I fear more than any other

Viime yö oli kamala. Ennen nukahtamista näin välähdyksiä mielessäni. Yksi näyistä koski omia hautajaisiani. Näin arkkuni, jonka päälle pappi heitti hiekkaa ja sanoi: "Maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman". Ja olin siis vielä hereillä. Minulla oli varmaan kuumettakin, koska välillä tuntui kuin helvetin liekit polttaisivat ja välillä tuli vilu. Olin lähes varma siitä, että kuolen joko henkisesti tai fyysisesti. Henkisellä kuolemisella tarkoitan sitä, että menetän todellisuudentajun täysin.

Ei ole mitään uutta, että unentuloa odotellessani levottomat ajatukset valtaavat mieleni. Joskus jopa herään keskellä yötä jo valmiiksi paniikissa. Unetkin ovat ahdistavia. Jotkut unet tai jokin teema toistuu useana yönä kuin kertoakseen minulle jotain, miltä olen sulkenut silmäni, koska myöntäminen satuttaisi liikaa. Olen niin kyllästynyt pelkäämään. Se vain on jotain, mille en pysty tekemään oikein mitään. En voi lakata pelkäämästä, vaikka tietäisinkin sen aiheuttajan.

Vaikka elämäni tuntuu olevan päämäärätöntä, enkä ole vuosiin tuntenut käsitettä 'kunnianhimo', olen lähes hyväksynyt sen sellaisena kuin se on. En jaksa rimpuilla enää. Se on oikeastaan aika yhdentekevää, mitä kukin tekee täällä maan päällä. Ei niitä suorittamisia kukaan muistele enää sen jälkeen, kun lakkaamme olemasta. Kaikki me päädytään multiin tai tuhkauurniin. Maailmanloppukin tulee aikanaan ja silloin se on yks hailee, vaikka olisit ollut itse Jeesus. Kannattaa kuitenkin pyrkiä tekemään sellaisia asioita, jotka tekevät elämästä jollakin tapaa mielekästä.

Sängyn pohjalle jääminen olisi luovuttamista, kukaan ei sieltä tule nostamaan. Sieltä pitää nousta itse. Jos ei ole työkykyinen, kannattaa kuitenkin tehdä jotain, mitä pystyy tekemään. Lamaantuminen on liian helppoa. En sano, etteikö se olisi tietyissä olosuhteissa väistämätöntä (tiedän, mistä puhun). Mutta jos lakkaa vaatimasta itseltään, on selvää, ettei elämällä ole silloin mitään tarjottavanaan.

Don't let this symbolism kill your heart

Elämme esteetikkojen valtakunnassa. Nykyään on enemmän sääntö kuin poikkeus se, että ulkonäköön panostetaan. Pyritään muokkaamaan ulkonäkö vastaamaan esim. henkilökohtaisia kauneuskäsityksiä, mielenmaisemaa, tyylisuuntausta, kulttuuri-identiteettiä jne.

2000-luvulla on korostunut entisestään vimma hioa esiin paras mahdollinen versio itsestä. Tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että korostetaan yhtä tai useampaa "hyvää puolta" ja epäsuotuisempina pidettyjä puolia häivytetään. Etua on myös siitä, että henkilöllä on jotain sellaista, mitä muilla ei ole. Jos kyseessä on hieman rohkeampi henkilö, niin hän voi ottaa yhden epäsuotuisista puolistaan ja tehdä siitä hänen erityisominaisuutensa, mutta tätä harvemmin näkee. Usein erityisominaisuuksiksi pääsevät esim. hiusten malli tai väri, ruumiinrakenne tai jokin yksittäinen kehon osa (pitkät sääret, kapea uuma, isot rinnat tms), kasvonpiirteet (silmien väri tai muoto, huulet, nenä), lävistykset ja tatuoinnit yms.

Olen itse kokenut kaikki mahdolliset ulkonäkökriisit. Tänään oli jälleen huono päivä sen suhteen. Aikani märehdittyä, havahduin omaan turhamaisuuteeni. Miksi ihmeessä keskityn siihen asiaan, jolla on itse asiassa vähiten merkitystä? Jos ajatellaan hetki ulkonäköä realistisesti, niin sillähän ei ole mitään tekemistä sen kanssa, keitä me todella olemme. Keho on tavallaan pelkkää silmänlumetta. Ulkonäköä tärkeämpää elinvoiman kannalta on se, että kroppa pelittää ja palvelee kutakin parhaalla mahdollisella tavalla. Fyysisten ominaisuuksien viehättävyys ei välttämättä kerro terveydestä. Voi olla vaikka jokin epämuodostuma, mutta pystyy silti elämään täysin normaalia elämää. Se, mikä vetää puoleensa toista ihmistä aidosti, on jotain, mitä ei silmillä näe.

Tuntuu usein toivottomalta elää maailmassa, jossa on niin paljon vinossa. Kuinka pyrkiä eheyttämään ja vakauttamaan minäkuvaansa, kun ympäristötekijät painavat päälle jatkuvasti? Minulla olisi paljonkin sanottavaa aiheesta, mutta ehkä lisää aiheesta joskus toiste. Tämä kun on sen verran arka asia, että se menisi herkästi turhaksi rypemiseksi, eikä se palvele ketään. Toivon, että maailmanmeno muuttuu. Ehkä jo 3000-luvulla ulkonäkö menettää täysin merkityksensä ja keskitytään ulkoisten ominaisuuksien sijaan vaikka älyyn. Toisaalta, siinäkin olisi omat ongelmansa..