Minä ja hän

Hän katsoo peiliin taas. Hän vääntelee kasvojaan, mutta se ei saa häntä pitämään perusilmeestään yhtään enempää. Hän vaihtaa hameen housuihin. Hän vaihtaa paidankin. Hiukset saavat jälleen hänen huomionsa. Hän menee jo toista kertaa kylpyhuoneeseen sukimaan ja pöyhimään hiuksiaan. Hän suihkuttaa hiuslakkaa, vaikka edellinen lakkapilvikään ei ole vielä täysin haihtunut. Hän kampaa lakasta jähmettyineitä hiuksiaan ja katselee päätään toisen peilin avulla joka puolelta. Hän ei pidä näkemästään, mutta luovuttaa, etteivät jo entisestään rasittuneet hiukset kärsisi enempää. Hän katsoo silmiään peilistä, kuin etsien jotain. Hän liimaa irtoripsitupsun kerrallaan. Hän katsoo kelloa.

Terapia alkoi seitsemän minuuttia sitten ja matka kestää 25 minuuttia. Lähetän terapeutille viestin, jossa kerron, etten ehdi enää paikalle. Terapeutti vastaa pahoitellen, että joutuu silti laskuttamaan peruuttamattomasta ajasta. Muistan, että kirjastonkirja pitäisi viedä kirjastoon. Päädyn ottamaan kuvia itsestäni, koska olen sentään laittanut itseni huolellisesti. En ole tyytyväinen yhteenkään otokseen. Näytän vanhalta ja jotenkin rujolta. Yritän silti saada onnistunutta kuvaa.

Aikani näpsittyä luovutan. Minun pitäisi tosiaan lähteä kirjastoon.. Haukkaan välipalaa ja menen valitsemaan takkia. En löydä asuuni ja säähän sopivaa vaihtoehtoa. Kelpuutan kuitenkin jonkun, mutta se vaatii kyllä kaverikseen lämpöisen kaulaliinan. En löydä hiusteni väriin sopivaa huivia. Suljen vaatekomeron oven ja valun sitä pitkin lattialle. Katson kenkiäni – nekin ovat todella epäsiistin näköiset. Huomaan, että selkääni sattuu kuin harteillani olisi paksuja kirjoja täynnä oleva reppu, ja päätäni puristaa ikävästi. Tuijotan reisiäni. En minä taida olla lähdössä mihinkään...

Venyttelen ja hyppään alas. Kävelen hänen luokseen ja pusken häntä nenälläni. Hän silittää minua, oi... Se tuntuu niin hyvälle!