WTF is wrong with me?

Hei. En ole jostain syystä jaksanut viime aikoina kirjoitella tänne, ennen kuin nyt. Mielessä se on ollut kovastikin, mutta ajatus sen toteuttamisesta on vain ahdistanut ja tuntunut turhalta: "Ketä se hyödyttää jos kirjoitan?" Kun minulla ei ole mitään tarvetta näyttää kenellekään. Enkä usko, että ajatukseni ketään varsinaisesti liikuttaisivatkaan. Mutta kumppanini sai minut toisiin aatoksiin todettuaan fiksusti: "Tarvitseeko sen hyödyttää ketään?"

Näin linssikeiton kypsyessä on hyvin luppoaikaa näppäillä. Ja kun ei auta kuin odotella, sillä olen tuhlannut kaikki rahani ja keittoaineksia lukuunottamatta kaapit ovat aika tyhjillään. Nälkä tuli jo pari tuntia sitten salilla, jossa olen hiljattain viettänyt jonkin verran aikaa. Muutaman päivän tauko tuli tuossa pidettyä. Ekoina kertoina ahdisti melko lailla, kun vertaili itseään niihin "konkareihin", mutta yleensä tulee käytyä iltaisin, kun siellä on rauhallisempaa ja enimmäkseen miehiä. Tänään satuin käymään oikeaan ruuhka-aikaan ja siellä alkoikin ahdistaa. Tuntui, että nuoret tytöt mittailivat juuri minun jenkkakahvojani ja saliurhotkin nauroivat viillellyille käsilleni tai puhuivat yliampuvista meikeistäni.

Salin jälkeen kävinkin taas ensiavussa poikkeamassa. Minulle oli herännyt jälleen kerran huoli mahdollisesta sydänvian olemassaolosta. Lähdin kuitenkin kotiin juteltuani yhden hoitajan kanssa ja rauhoituttuani. Tulin siihen tulokseen, että ehkä parempi koittaa terveyskeskuksen kautta lähteä selvittämään sydänsairauksia, kerran niille ei voida tehdä päivystyksessä oikein mitään, elleivät rytmihäiriöt juuri sillä hetkellä ole niin voimakkaita, että ensiavussakin otetaan vakavasti. Säikähdän aina niin paljon oireitani, etten juuri sillä hetkellä ymmärrä, mistä osoitteesta kannattaisi lähteä hakemaan apua.

Kuntoilun lisäksi olen päässyt vihdoinkin käyttämään musikaalisuuttani, josta olen todella mielissäni. Käyn tätä nykyä musiikkiterapiassa. Siellä olen soittanut eri soittimia, kuten syntikkaa, pianoa, perinteisiä -ja sähkörumpuja, zembeä jne. Olen myös päässyt lauleskelemaan. Musiikkiterapiassa voin ilmaista tunteitani ja käyttää musiikkia itsetuntemuksen välineenä. Yllätyin erityisesti siitä, kuinka paljon nautin rumpujen soittamisesta! Purin sisälläni myllertänyttä vihaa rumpuihin ja soitinkin todella lujaa. Kuulemma näytin ja kuulostin siltä, että olin tosissani. Heh..

Jostain syystä tunteeni ovat olleet viime aikoina pinnassa. Olen tiedostanut sen, että minulla on tapana "pantata" tunneasioissa ja pidätellä niitä niin kauan, kunnes en kestä enää ja tunteet tulevat voimakkaana ryöppynä ulos. Tätä on tälläkin viikolla ollut päivittäin. Olen huomannut, että viimeistään alkuillan tienoilla romahdan ja usein myös kumppanini on saanut siitä osansa.. Mikä on todella valitettavaa, ja jos vain voisin, säästäisin hänet siltä ilomielin. Usein räjähdän juuri sille ihmiselle, jonka koen turvallisena ja luotettavana. Tämän jälkeen herääkin minussa hirmuinen menettämisen pelko. Vaikka toinen miten uskottelisi, niin uskon ajavani hänet pois hallitsemattomien tunteidenpurkausten seurauksena.

Vaikka olen ollut herkillä, niin myös edistystä on tapahtunut. Olen opetellut puolieni pitämistä ja oman ääneni saamista kuuluviin. Voimiahan sekin on vienyt, kun ei ole sellaiseen tottunut, eivätkä kaikki tunne tätä uutta minua. Mutta siitä se lähtee! Jos ei jotakuta miellytä, niin etsiköön uuden kynnysmaton vaikka Kodin ykkösestä. Koitan pitää nyt tämän asenteen, vaikka eihän se vielä onnistu kaikkialla ja joka tilanteessa. En minä kuitenkaan koskaan tule muuttumaan sellaiseksi, joka jyräisi kaiken alleen, eikä sellainen ole tarpeenkaan.

Tyyli-ihanteitani

Hei! Nyt vaihteeksi tällainen kevyempi aihe, kun on tullut niin raskaita asioita tullut käsiteltyä viime postauksissa. :) Esittelen teille muutamia enemmän tai vähemmän julkisuudessa esillä olleita henkilöitä, joiden ulkoinen "habitus" on minulle mieleen.

Tilo Wolff

Eli toinen Lacrimosan solisteista. Ensinnäkin – ne hiukset!! Minusta ne ovat ihanat. Itsellenikin kelpuuttaisin mieluusti sellaiset, jahka letti tästä "hieman" kasvaa. Toiseksi – kuinka moni miespuolinen henkilö suostuisi haluaisi käyttää mm. pitsi- ja röyhelöpaitoja? Tuskin moni! Vaatii tietynlaista taiteellista herkkyyttä ja sitä asennettakin kyllä.

Eikä vain ne hiukset ja vaatteet, vaan tapa, jolla Wolff kantaa itsensä! Taiteellinen kokemus alkaa jo siitä, kun näkee hänet. Kun bändi alkaa vielä soittaa ja laulaa, kaikki aistit saavat hemmottelua. Yksi asia vielä, mikä herättää lämpöä hänen olemuksessaan, että hän muistuttaa erästä ystävääni jotenkin.

Tilo Wolff ja hänen kumppaninsa sekä Lacrimosan 2. solisti, Anne Nurmi.

 

Tina Root & Susan Wallace

Switchblade Symphony tekee paitsi loistavaa musiikkia, niin myös visuaalinen ilme on kohdillaan! Ensin meinasin mainita vain toisen heistä tässä, mutta kuvia pläräiltyäni en ollut lainkaan varma siitä, kumpi on saanut vaikutteita kummalta, vai onko heidän lookkinsa niin yhtenäinen ihan luonnostaan. Oli miten oli, eihän heitä voisi erottaa toisistaan tässäkään! Hehän ovat kuin siskoksia.

Minua miellyttää heidän ulkonäössään erityisesti se, että vaikuttaa melkein siltä, ettei heitä kiinnosta vittuakaan! Mutta – myös luovuutta ja silmää se on vaatinut. Heillä vaan tuntuu olevan sitä ASENNETTA vaikka muille jakaa, ja se on suorastaan kadehdittavaa! Heitä katsoessa tulee jotenkin sellainen kutina, ettei heidän kanssaan olisi varmasti ikinä tylsää. Kauniita neitosia..

Anna-Varney Cantodea

Tarvitseekohan tätä edes perustella? No, yritetään! ;) Yksi lempiartisteistani, Sopor Aeternuksen laulaja, Anna-Varneyhan on kuin kävelevä taideteos. Kukapa ei kadehtisi hänen vaaleaa posliini-ihoaan ja noita huikean pitkiä kynsiä! Allekirjoittanuthan on erittäin laiska kynsiensä huoltaja. Lävistykset ovat tietenkin yksi Annan tavaramerkeistä, mutta toki hän näyttäisi kauniilta ilmankin. Uskon, että hän joutuu näkemään hurjasti vaivaa ulkonäkönsä eteen, mutta niin – kauneuden eteen tulee kärsiä. Suurin päiväunelmani olisi päästä tutustumaan Anna-Varneyn vaatehuoneeseen! Siellä olisi varmasti jos jonkinlaista nähtävää.

Audrey Hepburn

Hepburn nyt on sellainen klassinen tyyli-ikoni ollut jo vuosikymmeniä. Olen usein saanut kuulla muistuttavani häntä joko olemukseltani tai hieman kasvojen piirteiltänikin – ei sillä väliä, kumpi nyt pitää enemmän paikkaansa. Tavallaan en voi sanoa, että olisin ottanut häneltä vaikutteita. Ehkä meissä vain on jotain samaa sitten ja siksi minua on toisinaan vertailtu häneen. Varmaan tuo kissamainen silmärajaus tekee paljon ja sirot kasvonpiirteet.

Audrey Hepburn on sieltä eleganteimmasta päästä, kun vertaillaan muihin tyyli-ihanteisiini. Useammin ihailen erityisesti naisissa sellaista kapinallisempaa asennetta ja rohkeutta olla aidosti oma itsensä! Vaikka varmasti se näkyy myös luonteessa, eikä vain ulkokuoressa. Itsekin sen hyvin tiedän, että esim. pikkutarkka ja huolellinen meikki ei tarkoita sitä, että olisi muuten erityisen huolellinen. Terv. Varsinainen huolimattomuuden perikuva!

Siouxsie Sioux

Ja tässä taas yksi julkisuuden henkilö, jota olen kuullut usein muistuttavani! :D Kuulin siitä jo kauan ennen kuin olin kyseisen bändin musiikkiin hurahtanut. Silloin en ajatellut paljon mitään asiasta, mutta nykyään pidän sitä suurena kunniana. ;) En niinkään ulkonäön vuoksi, vaan koska Siouxsie and the Banshees on vaan niin helvetin kova bändi!

Siouxilla on kyllä mitä inspiroivin tyyli. Kuitenkin hänellä on myös niitä rennompia FUCK THIS SHIT -päiviä. Pidän siitä, että hän rikkoo sääntöjä! En voi kylliksi ylistää hänen luovuuttaan pukeutumisen ja laittautumisen suhteen. Se on taidetta. Kuvat puhukoot puolestani:

Oma tyylini on tällä hetkellä.. Sanotaanko vaikka, että sellaista ei ole. Vaatekaappini pursuaa vaatteita, jotka eivät vastaa ihanteitani. Vasta noin viisi vuotta sitten aloin pukeutua ns. goottimaisemmin, kun olin viimeinkin löytänyt sen omimman tuntuisen kulttuurin, mutta tuolloinkaan vaatteet eivät olleet kovinkaan mielikuvituksellisia. ;) Viime vuonna minulla oli kausi, jolloin ostelin vähän tavallisempia vaatteita.

Suuri osa vaatteistani on väärää kokoa, koska painoni on jojoillut vuosikaudet. Nyt olen normaalipainossa, joten en mielellään pukeutuisi telttoihin. Kuitenkin, minulla on yhä paljon työstettävää kehonkuvassani ja vartalonmallini hyväksymisessä. Usein tulee valittua vaatteet sen perusteella, että ne peittävät kaiken. Instaprofiilinikin täyttyy kasvokuvista, koska en löydä mitään mieleistä päällepantavaa.

Jo nuorena vaatteet ja pukeutuminen oli minulle todella tärkeää. Nyt olen kadottanut intohimoni, mutta tiedän sen olevan siellä jossain edelleen, koska asia vaivaa minua niin paljon.

I'll go anywhere with you, just wrap me up in chains

Yritin hänen vuokseen niin paljon, mutta en koskaan saanut siitä kiitosta. Sain vain sanallisia veitseniskuja ja jääkylmää välinpitämättömyyttä. Minä en riittänyt sellaisena kuin olen. Tämä vei minut hulluuden ja epätoivon partaalle. Olin valmis kulkemaan helvetissä hänen rinnallaan, kunhan vain olisin hänen. Hän on ainoa, jota koskaan rakastanut, mutta rakkauteni oli aina liikaa.

Halusin niin kovasti kelvata hänelle, ettei millään muulla ollut enää väliä. Hänen käsittämättömät vaatimuksensa ajoivat minut niin ahtaalle, että unohdin oman näkemykseni. Kun yritin puolustautua, hän paiskasi minut manalan alhaisimpiin syövereihin. Hän sai minut tuntemaan syyllisyyttä luomiensa sääntöjen rikkomisesta. Koskaan hän ei myöntänyt olevansa itse väärässä - olihan hän niin erinomainen ja oikeutettu erityiskohteluun.

Hän oli aina olevinaan niin ymmärtäväinen kaikkia kohtaan, mutta minua hän solvasi milloin itsesäälissä rypemisestä, milloin oman itseinhoni 'tuputtamisesta'. Hänen rajansa menivät aina etusijalle, kun yritin tavoittaa häntä. Joko en saanut lainkaan vastakaikua, tai sitten se oli olematonta tai tuli niin pahasti jäljessä, että olin siihen mennessä ehtinyt soimata itseäni useampaan otteeseen. Lopuksi hän vielä uhkasi virkavallalla, mikäli vielä yritän tavoittaa häntä.

Nyt ymmärrän, miksi rakastuin juuri häneen. En ole koskaan kokenut ansaitsevani rakkautta. Minä halusin ihmisen, joka hylkäisi minut.

You'd better hope and pray
That you make it safe
Back to your own world
You'd better hope and pray
That you'll wake one day
In your own world
Cause when you sleep at night
They don't hear your cries
In your own world
Only time will tell
If you can break the spell
Back in your own world

Something I can never have

Ennen uutta vuotta kirjoitin siitä, kuinka aion mennä eteenpäin elämässäni ja tarttua uusiin haasteisiin. Minulla oli aidosti motivaatiota tehdä se. Jotain kuitenkin tapahtui vähän sen jälkeen ja menetin taas toivoni. Aloin nähdä itsessäni taas ne viat, jotka eivät olleet vähään aikaan häirinneet. Pelko voimistui. Ulkopuolinen tekijä laukaisi tämän minussa. En pysty käsittelemään tätä missään, koska asiasta ei voi puhua kenellekään. Terapiasuhteeni päättyi ennen joulua.

Viime viikonloppuna heräsin painajaisesta. Siinä oli purjelaiva, joka laskettiin merille. Kun se joutui kovaan aallokkoon, purjeet aukesivat ja kohta koko laiva syttyi palamaan. Matkustajien oli tehtävä päätös, hypätäkö mereen vai jäädäkö laivaan. En muista juuri enempää, se oli täyttä kaaosta. Kun heräsin unesta, sydämeni takoi todella lujaa, huimasi sekä tärisytti ja lakanatkin olivat hiestä märkinä. Soitin ensiapuun, että heräsin sydämentykytykseen ja sieltä lähetettiin ambulanssi luokseni. Sydänfilmissä ei ollut ongelmaa. Propralkin oli ilmeisesti alkanut vaikuttaa toivotulla tavalla nopealyöntisyyteen.

Toinen ambulanssimiehistä oli söötti ja tosi mukava! Hän kävi etsimässä Hassea, kun olin kytkettynä sydänfilmiin, ettei se ollut lähtenyt auki jätetystä ovesta omille teilleen. Etsittyään hetken, hän huomasi sohvan alla pimeässä hohtavan silmäparin. :3 Elsa tarkkaili tilannetta koko tutkimukseni ajan kiipeilypuusta. Kultapieni oli selvästi huolissaan mammasta, kun ei mennyt edes piiloon "tunkeilijoita"! Toinen hoitajista taas käski vain lenkkeilemään ja elämään terveellisesti sekä ottamaan propralia jatkossakin vastaavissa tilanteissa.

Jo ennen tuota kehoitusta olinkin aloittanut syömään terveellisemmin ja liikkumaan enemmän. Kyljet ovat kipeinä eilisestä pilateksesta (ei ollut minun juttuni). Aikaa on kuitenkin jäänyt sängyssä makaamiseenkin. Makaan usein tuntikausia sängyssä tekemättä mitään, vaikken kaipaisi untakaan. Ajatus mistä tahansa puuhastelusta väsyttää. Kilpirauhaslääkityksen nostosta ja hyvistä veriarvoista huolimatta, pystyn kuitenkin nukkumaan kevyesti johonkin neljään saakka iltapäivällä. Menen tavallisesti nukkumaan klo 01-03 välisenä aikana. Ulkoilu ei piristä muuten kuin juuri sillä hetkellä. Saan usein rytmihäiriöitä lähtiessäni ulkoilemaan.

Olen kyllästynyt valittamaan vaivoistani kumppanilleni, mutta muutakaan puhuttavaa ei ole. Minähän olen yksi ongelmakimppu! Eivät ne vaivat kuitenkaan poistu valittamalla. Pitäisi mennä hierojalle tai fysioterapeutille, mutta kuka senkin taas maksaa? Eivät vanhempani ole velvollisia tukemaan vaivaista tytärtään, itsekin ovat kohta siinä iässä, että keho alkaa pikkuhiljaa rappeutua. Minulla se vaan tapahtuu muita aikaisemmin, olenhan laiska peruna, kun en ole vuosikausiin "huoltanut" kehoani. Ärsyttää, kun kaikki hössöttää nykyään "terveys-sitä-terveys-tätä". En haluaisi itse olla samanlainen, mutta pakko tehdä jotain tälle kropalle, jotta pystyn taas elämään itseni kanssa!

Tästä ei pitänyt tulla valitus- "yhyy" -blogia. No, mitä väliä silläkään enää on.

Soutuvene

Neito surujen maasta vailla soutajaa'

odottaa, odottaa'

anteeksipyytävä katse ja kaino hymy'

kyyneleetkään eivät tunne sääliä'

yksinäisyys suolaliuokseen tiivistettynä'

 klementiininkuoret vierellään'

kuiskaa: "ethän luota niiden valheisiin –

tämä on ihan toisenlainen maailma kuin se,

mistä sinä tulet"

Photo via Pinterest

Let's pretend for awhile

Olen ollut pienestä pitäen tavallaan jouluihminen. Minulle joulu on merkinnyt sitä, että saan olla lapsenmielinen (niin kuin en muutoin olisi, hehheh). Unohdetaan riidat ja kokoonnutaan yhteen. Syödään itsemme ähkyyn ja lukkiudutaan sisätiloihin päiväkausiksi, sillä askel on liian raskas kantaa. Kenties jotkut yhä muistelevat, kuinka joskus kauan sitten pieneen Betlehemin kaupunkiin syntyi vauva, joka sai nimen 'Jeesus'. Mutta mitä tapahtuu joulun jälkeen?

Uutena vuotena moni osallistuu pommitukseen, koska joskus kauan sitten joku sai päähänsä ampua ilotulitteita. Uutisissa kerrotaan, että kaksi ihmistä jossain päin maailmaa on kuollut ilotulituksen seurauksena, mutta väliäkö sillä, kun loppukevennys ja uutistenlukijan teennäinen hymähdys on luvassa. Eikä "pieniä silmävaurioita" kannata edes mainita, sillä onhan heillä vielä korvat päässä, että seuraavana uutena vuotena voikin katsomisen sijasta kuunnella sitä pauketta ja ymmärtää, miltä eläimistä mahdollisesti tuntuu.

Kun edellisvuoden kalenterit ovat jo roskiksessa ja uudet tilalla, voidaankin taas palata ennalleen ja jatkaa toistemme syyttelyä. Taas saa huomata, ettei mikään muuttunutkaan oikeasti. Kynttilät surkastuvat onnettomiksi steariiniläjiksi ja toivon liekki sammuu hiljalleen. Palataan töihin tai kouluun ja poltetaan itsemme loppuun ennen kesää. Tai vaihtoehtoisesti seuraamme, kuinka päivät toistuvat tyhjinä ja merkityksettöminä niin kauan kuin 'luoja' suo.

Minä en välitä muistella, mitä kaikkea kuluneisiin 12 kuukauteen on mahtunut. Mennyt on mennyttä ja ihan hyvä niin. Mutta jos nyt kuitenkin vähän avaudutaan..

En kaipaa niitä lukemattomia hetkiä, joina tunnustelin 200 korvilla jyskyttävää pulssiani kylmässä hiessä. Enkä myöskään halua muistaa, miten epäkunnioittavasti kohtelin itseäni vielä puoli vuotta sitten ja yritin saada sellaisilta ihmisiltä rakkautta, jotka eivät kykene sitä antamaan. Kuinka annoinkaan tehdä itsestäni pellen ottamalla yhteyttä ihmisiin, joita ei voisi vähempää kiinnostaa. He halusivat vain eroon minusta, ja kun sen oivalsin, eipä ole heistä kuulunut pihaustakaan, kun lakkasin ottamasta yhteyttä.

Kunpa se sama rauha ja rakkaus, joka vallitsee jouluna, voisi jatkua vuoden ympäri.

Never have the stars looked brighter than tonight

Vaikka edellinen tekstini oli, sanotaanko, hieman angstisemman puoleinen (kröhöm), niin minulla menee itse asiassa paremmin kuin vuosikausiin. Halusin tulla teillekin tämän asian jakamaan mahdollisimman pian, sillä en aio palata vanhaan – myöskään tämän blogin luonnetta ajatellen. Olen valittanut jo enemmän kuin kylliksi yhden ihmisen elämää kohden. Jotta emme kuitenkaan sortuisi yltiöpositiivisuuteen, niin korostan, että puhun vain tästä hetkestä, sillä huomisesta ei kukaan tiedä.

Kävin viime viikolla tapaamassa kallonkutistajaani. Se käynti oli täysin erilainen aiempiin verrattuina. Saavuttuani odotusaulaan, en kokenut tarvetta pyydellä anteeksi olemassaoloani. Televisio oli auki ja minua raivostutti katsoa tyhjänpäiväistä ohjelmaa. Vastoin sosiaalista varautuneisuuttani, sekä sen huomioonottaen, että siellä oli muitakin ihmisiä, nappasin kaukosäätimen ja suljin tv:n. Odotellessani katselin ikkunasta ulos ja erotin värisävyt selvästi. Ennen olisin nähnyt vain harmaata.

Hetki sitten kävin ilmoittautumassa rakukeramiikan ja posliininmaalauksen kursseille. Minulla on myös opiskeluun liittyviä suunnitelmia ensi keväälle, mutta kerron niistä vasta, kun tiedän varmaksi. ;) Siinä minun "joulukuulumiseni"! Toivotan lukijoille oikein lämpöistä joulumieltä ja rohkeutta lähteä kohti uusia seikkailuja ❤

Photo via Pinterest