Take the pill that's fucking with your mind

Pitkästä aikaa täällä, kera höyryävän kupin maté sitruunateetä. Viime kerrasta tuntuukin olevan jo niin kauan, että varmaan taas miljoona asiaa on toisin kuin edellisen postauksen aikoihin. Blogihiljaisuus johtunee siitä, että on ollut niin paljon mietittävää, enkä ole osannut selvittää itselleni, mistä voin kirjoittaa tähän blogiin avoimesti ja minkä haluan pitää vain itselläni. Nyt tuli sellainen olo, että voisin yrittää tätäkin kanavaa herätellä eloon.

Viime lokakuussa aloittamani työkuntoutus meni jäihin, kun masennukseni imi jälleen kerran kaikki voimavarani. Sosiaalisiin tilanteisiin liittyvä ahdistus olisi ollut kerta kaikkiaan liikaa. Myös pakkomielteeni tiettyjen asioiden suhteen tiukensivat otettaan. En päässyt ovesta ulos edes ystäviä tapaamaan, kun vaatimukset itseäni kohtaan olivat niin korkealla. Niinpä erakoiduin omaan pikkuruiseen maailmaani, jossa aika ei merkitse mitään.

@Pinterest

Jostain kumman syystä viikko sitten sain energiaa nousta sängyn pohjalta. Olen siitä saakka vältellyt turhaa makoilua ja harrastanut jopa liikuntaa (!!!). Aloitin pari kuukautta sitten syömään keveämmin ja seuraamaan painoani aktiivisemmin. Nyt olen saanut pudotettua noin 3 kg ja omat vaatteeni mahtuvat taas paremmin ylleni. Kärsin tätä nykyä usein nukkumaan mennessä nälästä ja odotan kuumeisesti aamua, jolloin saan syödä seuraavan kerran. Minulle sopii paremmin hyvin niukka ruokavalio kuin tarkka kuntoiluohjelma (vai miksikä sitä sanotaan). Paljon helpompaa pihistää ruuasta kuin levon määrästä, kun sairastaa masennusta ja muita kuormittavia mielenterveysongelmia (epävakaa persoonallisuus, sos. tilanteiden pelko jne). Tällä hetkellä jaksan liikkua vähän enemmän, mutta jo ensi viikolla tilanne voi olla toinen - kiitos arvaamattomien mielialanvaihteluiden.

Olo on aika lannistunut siitä, että jälleen yksi epäonnistuminen kuntoutumisen saralla. Olisi luullut, että pystyisin sitoutumaan edes kerran viikossa menemään paikalle. Mutta niinkään matala kynnys ei ollut riittävän matala. Emme ehtineet edes kokeilla sitä, että olisin tullut kahtena päivänä. Tähän tietenkin vaikuttaa se, että olen ollut vuosikausia (aivan liian monta) kuntoutujana, ilman kunnollista päivärutiinia. Edes Klubitalolla en ole käynyt sen säännöllisemmin, vaikka se olisi täysin vapaaehtoista ja mielekästä tekemistä. Ongelma on siis muualla kuin siinä, onko tekeminen mielekästä. Olen tullut todella araksi ja väsyn hirveän paljon ihmisten ilmoilla. Myös fyysisesti. Esimerkiksi selkä, kyljet ja niska rasittuu, kun olen kodin ulkopuolella.

Tahtoisin joskus olla muiden silmissä muutakin kuin kuntoutuja. En väitä, ettenkö olisi paljon muuta läheisimpieni mielestä. Pelkään vain, etten pysty nousemaan enää. Näen itsekin, että se olisi potentiaalini haaskaamista. Ja kyllä, jokaisella meistä on sitä. Toki voi menestyä muillakin tavoin kuin yhteiskunnallisella ja taloudellisella, mutta mutta... Minä en kuulu niihin ihmisiin, joille on ihan sama, ottaako halpista vai vähän laadukkaampaa. Minulla on paljon mielitekoja ja pelkään sortuvani ylilyönteihin. Toistaiseksi en ole menettänyt kasvojani raha-asioiden suhteen ja haluaisin jatkossakin pystyä olemaan siitä asiasta ylpeä.

Tulipa kirjoitettua. Aika epävarma olo parin kappaleen suhteen. Tekisi mieli painaa "delete" tekstin julkaisemisen sijaan.

Try to dance if you think it will help to forget, if nothing works go kill yourself now

Jotenkin rauhoittavaa vain katsella, kun savukkeen tulipesä palaa itsekseen loppuun. Kun niitä savukkeita oli vielä jäljellä tuolla, niin päätin käyttää yhden huvikseen, imemättä sitä paskaa omiin kiduksiini. Tuli nimittäin sellainen olo, että mikä tahansa asia, joka on joskus tuonut hyvän mielen, voisi olla kokeilemisen arvoinen. Siinä minä istuin ja katselin, ehkä hienoista ylimielisyyttä tuntien – hienosti se paloi loppuun yksinäänkin.

Meinasin tehdä palapeliä tänään, mutta sekin sitten jäi. Sain joululahjaksi komean tiikerin kuvalla varustetun palapelin, jossa on 1000 palaa. Sitä on ihan mukavaa näperrellä itsekseen. Koska en ole taitava neulomisessa, niin tuo on hyvä vaihtoehto. Pitkästä aikaa pystyn keskittymään myös lukemiseen hyvin, mikä on todella outoa siinä mielessä, että muuten mieliala on ollut sellainen kuin se on ollut. Vaikkei sitä silloin uskoisikaan, kun minut tapaa, kuulemma. No, hyvä jos en olekaan niin masentavaa seuraa kuin itse uskon olevani! Ehkä olenkin lähinnä itselleni kaikista kurjinta seuraa.

Huomenna olisi pitkästä aikaa tarkoitus mennä immeisten ilmoille. Hurjaa ja kerrassaan kammottavaa. Ajattelin palkita itseni siitä hyvästä tai "uuden vuoden kunniaksi" syöpöttelemällä hullunlailla jotain rapsakkaa ja suolaista. Ainakin ihan hyviä tekosyitä, parempia kuin normaalisti! Eihän tässä ollakaan kuin se rapsakat 10 kiloa elopainoa taas kerätty vuoden aikana. Kutistun ja paisun edestakaisin kuin Barbapapa. Innolla odotetaan jo seuraavan vuoden olomuotoa..

Löysin kivoja tarroja! Niillä on pikkuruiset keesit.

Otin angstivihkon käyttööni. Toivon mukaan jatkan sen täyttämistä, eikä se jää vain yhteen kertaan! Niin monesti olen saanut kuulla, että kirjoita ylös niitä tuntemuksia, niin ei lyö pää tyhjää seuraavalla kerralla, kun tapaa lääkärin/psykiatrin. Nyt voisin lopetella hyvän sään aikana, ettei mene ihan koko yö tässä. Hassekin söpöilee niin kutsuvasti tuossa.

2015 tiivistetysti

1. Kuka oli paras uusi tuttavuus?
Asta ja Geisha. ♥♥ Jälkimmäinen on vanhempieni uusi lemmikki, burmankissa. Hänellä on ikää nelisen vuotta ja hän on jo synnyttänyt useat pennut vanhassa kodissaan. Astan kanssa tutustuimme alkukeväästä ig:n kautta, ryhdyttiin FB-kavereiksi ja olemme pitäneet yhteyttä säännöllisesti. Tapasimme toisemme kesällä. Tapaisimme useamminkin, ellei välimatka olisi niin valitettavan suuri. ｡･ﾟﾟ･(>д<)･ﾟﾟ･｡

2. Oletko tehnyt jotain sellaista, mitä et ole ennen tehnyt?
Katsoin vierestä, kun kissalleni suoritettiin eutanasia ja hän siirtyi rajan taakse.

3. Oletko seurustellut tämän vuoden aikana?
Olen.

4. Kerro pari parasta muistoasi tältä vuodelta?
Elän niin hetkessä, että tähän on vaikeaa vastata. Musiikkiterapia oli hyvä ja vahvistava kokemus. Toinen oli varmasti jo mainitsemani uuden ystävän tapaaminen. Myös sitä muistan kiitollisena, että P tuki minua ensimmäiset, raskaimmat viikot Elsan kuoleman jälkeen.

5. Oletko riitaantunut kenenkään ystäväsi kanssa kuluneen vuoden aikana?
Jo vain.

6. Oletko muuttunut paljoa viimeisen vuoden aikana?
Kysytkin vielä! Ehkä enemmän kuin aiempina vuosina yhteensä. ;)

7. Oletko oppinut uusia taitoja?
Posliininmaalaus

8. Oletko saanut porttikieltoa minnekään tämän vuoden aikana?
En! Enpä minä ole paljon kotoa mihinkään jaksanut lähteä edes, saati baareihin örveltämään.

9. Oletko ollut elokuvissa YKSIN tämän vuoden aikana?
En.

10. Oletko ottanut tatuointia/lävistystä viimeisen vuoden aikana?
En. Ehkä ensi vuonna otan. ;)

11. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Veljeni vaimo.

12. Kuoliko kukaan läheisesi?
Elsa

13. Missä maissa kävit?
En missään. :(

14. Mitä haluaisit vuodelta 2016 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2015?
En uskalla miettiä tulevaa, enkä haluta mitään. Parempi elää vain tätä päivää.

15. Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2015?
8.10.

16. Vuoden suurin saavutuksesi?
Vastuun kantaminen tietyistä asioista.

17. ...ja suurin epäonnistuminen?
Jätän valinnan vihamiehilleni. ;)

18. Kärsitkö vammoista?
Hiljattain laskin kuvitellut diagnoosini aakkosjärjestyksessä – se kertookin varmaan jo tarpeeksi. Siltä varalta, ettei kertonut, niin jumituin yhden kirjaimen kohdalle, kun löysin itselleni uuden taudin lukemalla oireista.. No joo, vakavissaan selkä/niska on paskana ja närästys on helvettiä.

19. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Ruokaa :-)))))

20. Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
Heidän, jotka tukivat/muistivat minua Elsan kuolemaan liittyen.

21. Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
Mitä väliä.

22. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Vuokraan

23. Mistä innostuit eniten?
Kissat, kirjallisuus, musiikki, taide/posliininmaalaus, itämainen tanssi

24. Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?
Jotenkin säälin sitä itseäni, joka olin viime vuonna. Nykyään olen ainakin realistisempi.

25. ...lihavampi vai laihempi?
Lihavampi.

26. ...rikkaampi vai köyhempi?
Sama kuin viime vuonna.

27. Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
Liikunta

28. ...entä vähemmän?
Makoilu

29. Miten aiot viettää joulun?
Omassa enimmäkseen, välillä porukoille syömään ja saunomaan. Kumppani joulun luonani. Hasse mukana menossa tietty.

30. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?
Niin turhaa kaivelua sellainen.

31. Rakastuitko vuonna 2015?
En.

32. Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?
-

33. Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
GoT

34. Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?
En.

35. Mikä oli paras lukemasi kirja?
In the Clothes named Fat -mangasta pidin hurjasti, samoin Deathnote. En tiedä, lasketaanko niitä, mutta halusin kuitenkin mainita ne, koska löysin mangankin tänä vuonna.

36. ...entä musiikillinen löytö?
Last.fm:n mukaan ainakin Clan of Xymox on saanut tänä vuonna huimasti kuuntelukertoja. Taisin kyllä innostua siitä "jo" viime vuonna. Seabound, Rotersand sekä And One ovat kaikki tämän vuoden löytöjä, joiden musiikista olen nauttinut erityisesti.

37. Mitä halusit ja sait?
Hasselle uuden kiipeilypuun.

38. Mitä halusit, muttet saanut?
..Että Elsakin olisi ollut siitä nauttimassa (edelliseen kysymykseen viitaten).

39. Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
May (McKee), Martyrs (Laugier), Pompoko (Miyazaki), The Hunger (Bowie)

40. Mitä teit syntymäpäivänäsi?
Taisin olla kotona.

41. Ketä kaipasit?
Elsaa

42. Mikä sai sinut pysymään järjissäsi?
Läheisten tuki ja Hasse.

43. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi paremman?
Luullakseni sama kysymys esitettiin eri muodossa jo aiemmin.

44. Miten kuvailisit vaatemuotiasi vuonna 2015?
Pelkistetty, kyllästynyt & nuutunut.

45. Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?

Nuuttipukki

46. Kerro elämänohje, jonka opit vuonna 2015.

Your freezing teardrops cracked like glass, bore into your fragile heart

Menetysten syksy. Kolme hyvin erilaista tarinaa ovat saaneet viimeiset lukunsa. Jäljellä enää vain menetettyjen haaveiden silpoma ihminen (ah tätä itsesääliä). Keneen voi enää luottaa, vai olisiko parempi jos ei luottaisi keneenkään? Toisaalta - hengissä pysyäkseen on pakko luottaa, vaikka tietäisikin, että verho voi väistyä sivuun hetkenä minä hyvänsä, paljastaakseen pirullisesti nauravan totuuden. Olen tehnyt hurjasti töitä itseni kanssa, vaikka välillä katkera puoli tuleekin esiin hyvin selvästi. Yrittäkää antaa armoa, sillä se on vain minun selviytymismekanismini.

Kävin eilen psykiatrisetää morjestamassa. Olen kuulemma ottanut seuraavan askeleen kohti parantumista, kun olen alkanut itsekin hakemaan ratkaisuja ongelmiini esimerkiksi kirjallisuudesta. Uskon, että hän päätyi siihen päätelmäänsä kuitenkin ensisijaisesti siitä, että teen nykyisellään töitä kerta viikkoon (4 tuntia). Ensi vuoden alussa otan varmaan toisenkin päivän viikkoon. Hän onnitteli minua myös yhdestä henkilökohtaisesta saavutuksestani - en ala siitä nyt enempiä julkisesti jauhamaan - mikä oli kyllä hyvin merkittävä.

Nykyisellään tulee tuherrettua itkua miltei joka päivä. Se on saanut alkunsa Elsan kuolemasta, josta tulee nyt kaksi kuukautta. http://chatiere.blogspot.fi/2015/10/elsan-muistolle.html Sen tähden en ole viime aikoina jaksanut blogiakaan pitää yllä. Ei ole oikein huvittanut kirjoittaa, kun voimat ovat menneet kokonaan arjesta selviytymiseen... Ja tietenkin myös siihen lukemiseen sekä mietiskelyyn. Olen yrittänyt ymmärtää itseäni ja tätä elämää, joka minulla on käytettävissäni. Haluaisin käyttää loppuelämäni harkitusti. Mikään ei kestä ikuisesti. Vain se on pysyvää, ettei mikään ole pysyvää.

Unirytmiäkin pitäisi parantaa, jotta tulisi paremmin toimeen yhteiskunnassa. Yritin viime yönä mennä jopa kahdelta nukkumaan, mutta eikö silloin tullut kaikkea mieleen. Pimeässä tunsin olevani niin kovin yksin. Kumppani sanoi minulle samana päivänä, etten ole yksin, mutta yöllä minulle tulee väkisinkin se olo, että missä hän nyt on ja miksi minä sitten olen aina yksin.. En osaa olla vertailematta muihin sellaisiin pariskuntiin, jotka ovat muuttaneet yhteen jo puolen vuoden seurustelun jälkeen, tai miettimättä että miten olen niin viallinen, että teen joka kerta kumppaneistani sitoutumiskammoisia. Elsa ei enää tule viereen ja lohduta minua, sillä hänkin on poissa. Hassekin tykkää oleilla omalla paikallaan, eikä erityisemmin ole sellainen kissa, joka haluaisi olla tiiviisti lähelläni.

Näin joulukuulle minulla ei olekaan nyt muita suunnitelmia kuin tämänviikkoinen meditaatiokurssi. En ole vielä saanut maksettua sitä, koska vielä ei ole tullut rahaa, mutta toivottavasti se jotenkin järjestyy. Olisi kuitenkin mukavaa päästä osallistumaan, koska kaipaisin käytännön opastusta meditaatioon. Tai sitten jänistän, enkä menekään. No, katsotaan nyt!

Anteeksi, hirveän sekava postaus.

Paniikkihäiriö auttoi rauhoittumaan

Otsikko on kuin jostakin lehtijutusta!! Älkää nyt seivästäkö minua siitä hyvästä.

Sain ensimmäisen kunnollisen paniikkikohtauksen (arviolta) 16-vuotiaana, ollessani lähdössä pianotunnille. Olin siihen asti käynyt eri paikassa tunneilla ja minulla oli aina ollut naisopettaja. Uskon, että minua jännitti sen vuoksi niin paljon, että tiesin opettajan olevan nuori mies. Muistan vieläkin, että olin lapsuudenkodissani, ja matkalla alakertaan. Yläkerrassa, käytävällä, joka johtaa huoneisiin ja portaisiin, menetin yllättäen balanssin ja jalat lähtivät altani. Sydän tykytti ihan pirun lujaa. Makasin siinä lattialla ja huusin äidille mm. kuolevani. En muista, säikähtikö äiti kauheasti. Ehkä hän luuli, että pilailin. Siitä on niin pitkä aika..

Tuon ensimmäisen rajun paniikkikohtauksen jälkeen menikin vuosia, kun en ihan vastaavia saanut, vaikka ylettömästä jännittämisestä kärsin kyllä niin kuin olen pikku tytöntylleröisestä saakka tehnyt. Enkä suinkaan liioittele, vaikka se saattaisi siltä kuulostaa. Moni on kova jännittäjä, mutta uskon, että minä olen siellä kärkipäässä. Reilu puolitoista vuotta sitten minulla alkoi jakso, joka koostui mm. toistuvista paniikkikohtauksista ja suunnattomasta ahdistuksesta sairauksien pelkoon kohdistuen. Ironista kyllä, se alkoi krapulapäivänä.

Olin vanhempieni luona yötä, sillä en vielä asunut heidän lähellään ja sinne oli lyhyt matka eräistä setan pippaloista, joissa olin edellisenä iltana ystäväni kanssa. Heillä oli myös toinen yövieras silloin. Heräsin hyvin vähän nukutun yön jälkeen aikaisen aamun kolinoihin. Menin aamupalalle muiden kanssa. En kyennyt istumaan pöydän ääressä kuin vähän aikaa, kunnes aloin voida fyysisesti pahoin. Kuulemma menin ihan valkoiseksi. Sen jälkeen ryntäsin häpeissäni vessaan, jossa pitelin seinistä kiinni (vaikka istuin). Yhtä aikaa teki mieli olla yksin, mutta silti muiden lähellä turvassa. Moni saattaisi sanoa, että ihan normikrapulaolo. Mutta minä tunsin sen, ettei se sitä ollut. Ja nyt, kun aikaa on kulunut tämän verran, pystynkin erottamaan, että se oli tuon kammottavan jakson alku.

Useat paniikkikohtauksistani ilmaantuivat juuri krapulapäivinä, mutta eivät suinkaan kaikki. Tästä voi tyhmempikin päätellä sen, millainen vaikutus alkoholilla on paniikkihäiriöstä kärsivälle, tai onko sen käyttö ylipäätään kannattavaa. Alkoholi ei ehkä ole pääsyyllinen, mutta sen haitallista vaikutusta paniikkikohtausten ilmenemisessä ei voida jättää huomiotta. Itsehän olen herkkä tiedostamaan mm. rytmihäiriöt ja alkoholin poistuessa elimistöstä niiden ilmaantumisen mahdollisuus kasvaa huomattavasti (+ säännöllinen lääkitys). Paniikki saattaa iskeä minulla jo siitäkin, että alkoholi alkaa nousta päähän ja sydämen syke kiihtyy. Tulee yllättäen kamalan kuuma ja päässä alkaa pyöriä. Tuntuu, ettei hallitse sydäntään.

Nuorempana käytin alkoholia täysin siitä syystä, että halusin humaltua. Alkoholin maku oli toissijainen asia, kunhan se nousi päähän. Minua on ehkä aina suojellut "edullinen juomapää", eli se, ettei minun tarvitse juoda montaakaan, että saan itseni tillintallin. Tärkeintä on juomatahti ja prosentit. Harrastin myös paljon sitä, että join "tyhjään vatsaan". Silloinhan nousi päähän vielä paremmin! En tiedä, kuinka tietoista tai alitajuista tuo oli, mutta syömishäiriöhistoriani huomioiden ei ehkä sekään yllätä.

Koskaan en päästänyt juomistani täysin käsistä. En harrastanut näitä niin kutsuttuja juomisputkia, en olisi edes kyennyt sellaiseen! Olisin varmaan kuollut tai jotain. Minua on aina ihmetyttänyt, kuinka ihmeessä niin monet nuoret ihmiset, jotka käyvät festareilla, pystyvät juomaan päivästä toiseen ja selviämään siitä ilman, että vajoavat lopullisesti katuojaan. Olin ns. perjantaijuoppo. Vaikka olihan minullakin pari lyhyempää kautta, jolloin saatoin ottaa 2-3 kertaa viikossa. Hyi! Silloin olin kyllä muutenkin niin kadoksissa, ettei siitä olisi enää hullummaksi voinut mennä..

No, ennen kuin tämä postaus menee kokonaan siihen, että pohdin menneisyyttäni alkoholinkäytöstäni, palataan viime vuoteen. Eli, paniikkikohtausten myötä pääsi käymään niin, että lopetin vakituisen tupakoinnin 2014 keväällä. Poltin enää alkoholinkäytön yhteydessä. Myös tupakointi nostaa sykettä, rajustikin. Siitä seurasi sellainen hassu juttu, että kiinnostuin terveyden ylläpitämisestä ja hyvinvoinnin tavoittelusta. Pian kokeilin olla kuukauden selvinpäin. Kuukausi venyikin 2-3 (en muista enää tarkkaan) kuukaudeksi.

Syksymmällä (2014) ja talvella vedin yhä silloin tällöin komeat perseet. Kaikilla niillä kerroilla tapahtui jotain todella kurjaa, kuten sain paniikkikohtauksen ja päädyin soittamaan itselleni ambulanssin tai käyttäydyin jotenkin muuten hirvittävän typerästi. Koin elämäni suurimpia morkkiksia. Menetin tärkeän ystävän, koska petin lupaukseni hänelle humalassa. Ei siitä sen enempää.. Tuntuu, että käsittelin koko elämäni morkkikset kerralla. Enää se humala ei tuntunutkaan yhtä mukavalta ja rohkaisevalta olotilalta. Tajusin, että alkoholi on myrkkyä minulle (äidin sanoja lainaten).

Viime kuukausina olen välttänyt juopumista. En kutsuisi itseäni absolutistiksi, mutta paljon on tapahtunut. Nykyään olen mieluummin ahdistunut ja masentunut kuin pakenen sitä johonkin. En pelkää pimeää, sehän on kaunista. Mitä sitten, vaikka olenkin pinnalta ujo ja varautunut ! Jos ei joku sitä hyväksy tai jos joku pitää seuraani tylsänä, niin ei tarvitse pyytää minua mukaan. Sen vuoksi vietänkin nykyään niin paljon aikaa yksin kotosalla, enkä tee mitään erityistä viikonloppuisin, koska haluan olla rauhassa. Minä olen tullut jo liian vanhaksi.. Ihan hyvä, että rauhoituin juuri ennen sitä kuuluisaa "rokkareiden kuolinikää" (27). Täytyy koputtaa puuta, sillä 28-vuotissyntymäpäivääni on vielä n. 8 kuukautta. :')

Paniikkikohtaukset ovat vähentyneet merkittävästi. Minun on helpompaa rauhoittaa itseni nykyään, kun kehoni on puhdistettu ylimääräisistä myrkyistä. Aloin jopa vähentää iltalääkkeen annostusta kuukausi sitten, eikä sillä ole ollut ainakaan vielä haitallista vaikutusta paniikkihäiriölle.

..

Eilinen teksti oli kirjoitettu lähinnä sillä kuuluisalla negatiivisuudellani, mikä selvästi kavensi ajattelukykyäni (jälleen kerran). Nyt hieman hävettää, vaikken kiellä sitä, etteikö minusta tuntuisi juuri noin kielteiseltä silloin, kun tuntuu. Voisinpa edes antaa jokseenkin järjellisen selityksen sille, miksi haen kerta toisensa jälkeen ratkaisua kiertymällä yhä tiiviimmin oman napani ympärille. En tiedä, voiko sitä ylipäätään kutsua ratkaisun etsimiseksi.. Ehkä se on pikemminkin turhamaista itkeskelyä samalla, kun makaa liikkumattomana paikoillaan ja odottaa, että jotakin (itsestä riippumatonta) tapahtuu.

Syystä tai toisesta minusta on tullut ihminen, joka tukeutuu illuusioon. Jatkuvista itsesyytöksistä huolimatta - en saa muutettua suuntaa pelkästään rypemällä. Niin tiedostavaksi kuin olen itseäni kuullut väitettävän, en ole vuosikausien etsinnän jälkeen löytänyt itsestäni vahvuutta nousta ensin omille jaloilleni, ennen kuin odotan keneltäkään mitään. Sillä ei kai kukaan voi rakastaa ihmistä, jonka identiteetti on pirstaleina? Ellei sitten rakasta niitä pirstaleita. Mutta oletettavasti kyseessä oleva ihminen on alati muuttuvainen.

Sanon/ajattelen usein, että elän nykyhetkessä, sillä en osaa ajatella kovin pitkälle tulevaisuuteen. Ehkä nykyhetken syleilemisellä kuitenkin tarkoitetaan jotain ihan muuta kuin neljän seinän sisällä lorvimista ja itsensä eristämistä muusta maailmasta. Tai, ainakin sen ajan voisi käyttää jotenkin kehittävämmin/mielekkäämmin. Olen pahasti takertunut sellaiseen ajatusmalliin, että käsittelen ongelmiani kokemalla mahdollisimman paljon tuskaa. Ollakseni rehellinen, minun on myönnettävä, etten ole päässyt siitä ajattelukaavasta täysin eroon, vaikka viiltelystä ynnä muusta itsetuhokäyttäytymisestä (esim. humalahakuinen juominen) olenkin luopunut.

Näköjään tästäkin (virallisesti eilisestä) päivästä seurasi jotain hyvää, vaikka vietin suurimman osan siitä viime postauksen kaltaisissa tunnelmissa. Pelastus löytyy itsestä, tai siitä, luovuttaako vai antaako mahdollisuuden uudelle alulle. Silti kaikki tunteet ovat todellisia ja aitoja, ei niiden väheksyminen poista niitä. Kipu on joka tapauksessa välttämätöntä, mikäli halajaa päästä sinuiksi menneen ja nykyisyyden kanssa.

Ps. Minua on ruvennut vähän ahdistaa näiden ajatusten kirjoittaminen kaikkien löydettävissä olevaan blogiin. En ole oikein selvillä siitä, palveleeko blogin julkisuus nykyisiä "tarkoitusperiäni" tai intressejäni. Kuitenkin oma blogi on minulle jonkinlainen turvasatama ja blogin kautta tutuiksi tulleet ihmiset minulle tärkeitä.

My burden indeed, a blissful delight

Huomaan, että ajatukseni kiertävät loputonta kehää. En pääse pakoon. Onko se masennus? En tiedä, uskonko siihen. Ehkä olen vain oppinut olemaan "masentunut". Rakastuin pimeyteen ja vähitellen aloin haalia sitä enemmän ja enemmän omaan elämääni. Enkä nyt puhu mustasta ornamenttikuviotapetista ja tummista verhoista. Toivottomuus on dekadentilla tavalla kaunista. Olen tavoittamattomissa, joten on turhaa mennä ihmisten ilmoille. En hyödy siitä, sillä tunnen kuitenkin vain olevani yksin oman pääni sisällä. Minulla on oma katkeransuloinen salaisuuteni, joka kasvaa minussa, syöden samalla tilaa kaikelta muulta.

Pelkään itseäni ja omia ajatuksiani. Siitäkin huolimatta hakeudun niiden pariin. Mielikuvitukseni tappaa minut. Jos tämä jatkuu vielä vuodenkin, menetän järkeni. Painajaiset ja yölliset huutoni valvottavat vieressänukkujaa. En ole se sama ihminen enää, joka olin, kun sain tuomioni. Alan hyväksyä sen, ettei minulle ole paikkaa tässä maailmassa. Kunhan pysyn kaukana maailman sykkeestä, saan luvan elää. En jaksa teeskennellä. Naamio on käymässä liian raskaaksi, kaulani murenee sen painosta. En anele armoa, vaan hyväksyn hiljaisen kärsimykseni ylpeydellä osaksi tarinaani.

Siltä varalta, että joku ei ymmärrä itseironiaa, sanottava on, että itsekin naureskelin tuottaessani tekstiä. En suinkaan voi olla huomaamatta, miten mauttomalta kuulostan. Vedottakoon siihen, että olen elänyt vuosia piehtaroiden itsesäälissä ja pohdiskellen omassa mielessäni. Ei sillä, etteikö minulla olisi ystäviä, vaan se, miten paljon oma lähipiirini kehittää tämänkaltaisten ajatuksien sanalliseen muotoon pukemista. Kun tällainen jatkuu niin pitkään kuin minun tapauksessani, sanavarasto alkaa hiljalleen köyhtyä, eikä se rikastu samaa tahtia kuin sivistyksen parissa. Toisekseen, olen väsynyt.

Mitä kuuluu? No, niin.. Ihan.. Hyvää.