Huomaan, että ajatukseni kiertävät loputonta kehää. En pääse pakoon. Onko se masennus? En tiedä, uskonko siihen. Ehkä olen vain oppinut olemaan "masentunut". Rakastuin pimeyteen ja vähitellen aloin haalia sitä enemmän ja enemmän omaan elämääni. Enkä nyt puhu mustasta ornamenttikuviotapetista ja tummista verhoista. Toivottomuus on dekadentilla tavalla kaunista. Olen tavoittamattomissa, joten on turhaa mennä ihmisten ilmoille. En hyödy siitä, sillä tunnen kuitenkin vain olevani yksin oman pääni sisällä. Minulla on oma katkeransuloinen salaisuuteni, joka kasvaa minussa, syöden samalla tilaa kaikelta muulta.
Pelkään itseäni ja omia ajatuksiani. Siitäkin huolimatta hakeudun niiden pariin. Mielikuvitukseni tappaa minut. Jos tämä jatkuu vielä vuodenkin, menetän järkeni. Painajaiset ja yölliset huutoni valvottavat vieressänukkujaa. En ole se sama ihminen enää, joka olin, kun sain tuomioni. Alan hyväksyä sen, ettei minulle ole paikkaa tässä maailmassa. Kunhan pysyn kaukana maailman sykkeestä, saan luvan elää. En jaksa teeskennellä. Naamio on käymässä liian raskaaksi, kaulani murenee sen painosta. En anele armoa, vaan hyväksyn hiljaisen kärsimykseni ylpeydellä osaksi tarinaani.
Siltä varalta, että joku ei ymmärrä itseironiaa, sanottava on, että itsekin naureskelin tuottaessani tekstiä. En suinkaan voi olla huomaamatta, miten mauttomalta kuulostan. Vedottakoon siihen, että olen elänyt vuosia piehtaroiden itsesäälissä ja pohdiskellen omassa mielessäni. Ei sillä, etteikö minulla olisi ystäviä, vaan se, miten paljon oma lähipiirini kehittää tämänkaltaisten ajatuksien sanalliseen muotoon pukemista. Kun tällainen jatkuu niin pitkään kuin minun tapauksessani, sanavarasto alkaa hiljalleen köyhtyä, eikä se rikastu samaa tahtia kuin sivistyksen parissa. Toisekseen, olen väsynyt.
Mitä kuuluu? No, niin.. Ihan.. Hyvää.
Mitä kuuluu? No, niin.. Ihan.. Hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.