Pitkästä aikaa täällä, kera höyryävän kupin maté sitruunateetä. Viime kerrasta tuntuukin olevan jo niin kauan, että varmaan taas miljoona asiaa on toisin kuin edellisen postauksen aikoihin. Blogihiljaisuus johtunee siitä, että on ollut niin paljon mietittävää, enkä ole osannut selvittää itselleni, mistä voin kirjoittaa tähän blogiin avoimesti ja minkä haluan pitää vain itselläni. Nyt tuli sellainen olo, että voisin yrittää tätäkin kanavaa herätellä eloon.
Viime lokakuussa aloittamani työkuntoutus meni jäihin, kun masennukseni imi jälleen kerran kaikki voimavarani. Sosiaalisiin tilanteisiin liittyvä ahdistus olisi ollut kerta kaikkiaan liikaa. Myös pakkomielteeni tiettyjen asioiden suhteen tiukensivat otettaan. En päässyt ovesta ulos edes ystäviä tapaamaan, kun vaatimukset itseäni kohtaan olivat niin korkealla. Niinpä erakoiduin omaan pikkuruiseen maailmaani, jossa aika on illuusio.
 |
Jostain kumman syystä viikko sitten sain energiaa nousta sängyn pohjalta. Olen siitä saakka vältellyt turhaa makoilua ja harrastanut jopa liikuntaa (!!!). Aloitin pari kuukautta sitten syömään keveämmin ja seuraamaan painoani aktiivisemmin. Nyt olen saanut pudotettua noin 3 kg ja omat vaatteeni mahtuvat taas paremmin ylleni. Kärsin tätä nykyä usein nukkumaan mennessä nälästä ja odotan kuumeisesti aamua, jolloin saan syödä seuraavan kerran. Minulle sopii paremmin hyvin niukka ruokavalio kuin tarkka kuntoiluohjelma (vai miksikä sitä sanotaan). Paljon helpompaa pihistää ruuasta kuin levon määrästä, kun sairastaa masennusta ja muita kuormittavia mielenterveysongelmia (epävakaa persoonallisuus, sos. tilanteiden pelko jne). Tällä hetkellä jaksan liikkua vähän enemmän, mutta jo ensi viikolla tilanne voi olla toinen - kiitos arvaamattomien mielialanvaihteluiden.
Olo on aika lannistunut siitä, että jälleen yksi epäonnistuminen kuntoutumisen saralla. Olisi luullut, että pystyisin sitoutumaan edes kerran viikossa menemään paikalle. Mutta niinkään matala kynnys ei ollut riittävän matala. Emme ehtineet edes kokeilla sitä, että olisin tullut kahtena päivänä. Tähän tietenkin vaikuttaa se, että olen ollut vuosikausia (aivan liian monta) kuntoutujana, ilman kunnollista päivärutiinia. Edes Klubitalolla en ole käynyt sen säännöllisemmin, vaikka se olisi täysin vapaaehtoista ja mielekästä tekemistä. Ongelma on siis muualla kuin siinä, onko tekeminen mielekästä. Olen tullut todella araksi ja väsyn hirveän paljon ihmisten ilmoilla. Myös fyysisesti. Esimerkiksi selkä, kyljet ja niska rasittuu, kun olen kodin ulkopuolella.
Tahtoisin joskus olla muiden silmissä muutakin kuin kuntoutuja. En väitä, ettenkö olisi paljon muuta läheisimpieni mielestä. Pelkään vain, etten pysty nousemaan enää. Näen itsekin, että se olisi potentiaalini haaskaamista. Ja kyllä, jokaisella meistä on sitä. Toki voi menestyä muillakin tavoin kuin yhteiskunnallisella ja taloudellisella, mutta mutta... Minä en kuulu niihin ihmisiin, joille on ihan sama, ottaako halpista vai vähän laadukkaampaa. Minulla on paljon mielitekoja ja pelkään sortuvani ylilyönteihin. Toistaiseksi en ole menettänyt kasvojani raha-asioiden suhteen ja haluaisin jatkossakin pystyä olemaan siitä asiasta ylpeä.
Tulipa kirjoitettua. Aika epävarma olo parin kappaleen suhteen. Tekisi mieli painaa "delete" tekstin julkaisemisen sijaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.