Menetysten syksy. Kolme hyvin erilaista tarinaa ovat saaneet viimeiset lukunsa. Jäljellä enää vain menetettyjen haaveiden silpoma ihminen (ah tätä itsesääliä). Keneen voi enää luottaa, vai olisiko parempi jos ei luottaisi keneenkään? Toisaalta - hengissä pysyäkseen on pakko luottaa, vaikka tietäisikin, että verho voi väistyä sivuun hetkenä minä hyvänsä, paljastaakseen pirullisesti nauravan totuuden. Olen tehnyt hurjasti töitä itseni kanssa, vaikka välillä katkera puoli tuleekin esiin hyvin selvästi. Yrittäkää antaa armoa, sillä se on vain minun selviytymismekanismini.
Kävin eilen psykiatrisetää morjestamassa. Olen kuulemma ottanut seuraavan askeleen kohti parantumista, kun olen alkanut itsekin hakemaan ratkaisuja ongelmiini esimerkiksi kirjallisuudesta. Uskon, että hän päätyi siihen päätelmäänsä kuitenkin ensisijaisesti siitä, että teen nykyisellään töitä kerta viikkoon (4 tuntia). Ensi vuoden alussa otan varmaan toisenkin päivän viikkoon. Hän onnitteli minua myös yhdestä henkilökohtaisesta saavutuksestani - en ala siitä nyt enempiä julkisesti jauhamaan - mikä oli kyllä hyvin merkittävä.
Nykyisellään tulee tuherrettua itkua miltei joka päivä. Se on saanut alkunsa Elsan kuolemasta, josta tulee nyt kaksi kuukautta. http://chatiere.blogspot.fi/2015/10/elsan-muistolle.html Sen tähden en ole viime aikoina jaksanut blogiakaan pitää yllä. Ei ole oikein huvittanut kirjoittaa, kun voimat ovat menneet kokonaan arjesta selviytymiseen... Ja tietenkin myös siihen lukemiseen sekä mietiskelyyn. Olen yrittänyt ymmärtää itseäni ja tätä elämää, joka minulla on käytettävissäni. Haluaisin käyttää loppuelämäni harkitusti. Mikään ei kestä ikuisesti. Vain se on pysyvää, ettei mikään ole pysyvää.
Unirytmiäkin pitäisi parantaa, jotta tulisi paremmin toimeen yhteiskunnassa. Yritin viime yönä mennä jopa kahdelta nukkumaan, mutta eikö silloin tullut kaikkea mieleen. Pimeässä tunsin olevani niin kovin yksin. Kumppani sanoi minulle samana päivänä, etten ole yksin, mutta yöllä minulle tulee väkisinkin se olo, että missä hän nyt on ja miksi minä sitten olen aina yksin.. En osaa olla vertailematta muihin sellaisiin pariskuntiin, jotka ovat muuttaneet yhteen jo puolen vuoden seurustelun jälkeen, tai miettimättä että miten olen niin viallinen, että teen joka kerta kumppaneistani sitoutumiskammoisia. Elsa ei enää tule viereen ja lohduta minua, sillä hänkin on poissa. Hassekin tykkää oleilla omalla paikallaan, eikä erityisemmin ole sellainen kissa, joka haluaisi olla tiiviisti lähelläni.
Näin joulukuulle minulla ei olekaan nyt muita suunnitelmia kuin tämänviikkoinen meditaatiokurssi. En ole vielä saanut maksettua sitä, koska vielä ei ole tullut rahaa, mutta toivottavasti se jotenkin järjestyy. Olisi kuitenkin mukavaa päästä osallistumaan, koska kaipaisin käytännön opastusta meditaatioon. Tai sitten jänistän, enkä menekään. No, katsotaan nyt!
Anteeksi, hirveän sekava postaus.
Anteeksi, hirveän sekava postaus.
Lemmikin kuolema on niin kamala asia :( Oon pahoillani sun puolesta <3 Lemmikit auttaa kyllä kun on yksin/yksinäinen. Ja mä ainaki oon huomannut, että ennen olin aina yksinäinen parisuhteissa, mutta kun en ollut suhteessa, en ollut melkein yhtään yksinäinen. Ja nyt kun oon semmosen ihmisen kanssa kenenkaa on hyvä olla ja asutaan yhdessä, en oo yksinäinen. Yksinäisyys on kyllä pahimpia tiloja maailmassa, tuntuu että siihen ei auta mikään. Kiva ku oot alottanut töissä, mitä työtä teet? :) Voimia hurjasti <3
VastaaPoistaVarsinkin Elsan kuolema. En liioittele, kun sanon, että hän oli paras ystäväni ja ainoa, joka todella ymmärsi minua. Pahinta, mitä olen joutunut läpikäymään yhden toisen jutun lisäksi.
PoistaYksinäisyys on kyllä perseestä. Olet oikeassa, että se kumpuaa enemmänkin omasta sisimmästään kuin siitä, onko fyysisesti täydellisen yksin. Vaikka täytyy sanoa, ettei minulla niitä kavereita niin hirmuisesti olekaan.. Harvinaista se on nykyään, että tapaisin ystävää/kaveria. Varmaan osaltaan olen itse aiheuttanut sen, koska en luota helposti, enkä osaa lähestyä ihmisiä kovinkaan avoimesti.
Työskentelen kierrätyskaupalla, kerran viikossa. :) Toivon, että jaksan käydä siellä säännöllisesti, enkä ala lintsaamaan!
Kiitos voimista. Ihana olet, kun jaksat tukea. <3