..

Eilinen teksti oli kirjoitettu lähinnä sillä kuuluisalla negatiivisuudellani, mikä selvästi kavensi ajattelukykyäni (jälleen kerran). Nyt hieman hävettää, vaikken kiellä sitä, etteikö minusta tuntuisi juuri noin kielteiseltä silloin, kun tuntuu. Voisinpa edes antaa jokseenkin järjellisen selityksen sille, miksi haen kerta toisensa jälkeen ratkaisua kiertymällä yhä tiiviimmin oman napani ympärille. En tiedä, voiko sitä ylipäätään kutsua ratkaisun etsimiseksi.. Ehkä se on pikemminkin turhamaista itkeskelyä samalla, kun makaa liikkumattomana paikoillaan ja odottaa, että jotakin (itsestä riippumatonta) tapahtuu.

Syystä tai toisesta minusta on tullut ihminen, joka tukeutuu illuusioon. Jatkuvista itsesyytöksistä huolimatta - en saa muutettua suuntaa pelkästään rypemällä. Niin tiedostavaksi kuin olen itseäni kuullut väitettävän, en ole vuosikausien etsinnän jälkeen löytänyt itsestäni vahvuutta nousta ensin omille jaloilleni, ennen kuin odotan keneltäkään mitään. Sillä ei kai kukaan voi rakastaa ihmistä, jonka identiteetti on pirstaleina? Ellei sitten rakasta niitä pirstaleita. Mutta oletettavasti kyseessä oleva ihminen on alati muuttuvainen.

Sanon/ajattelen usein, että elän nykyhetkessä, sillä en osaa ajatella kovin pitkälle tulevaisuuteen. Ehkä nykyhetken syleilemisellä kuitenkin tarkoitetaan jotain ihan muuta kuin neljän seinän sisällä lorvimista ja itsensä eristämistä muusta maailmasta. Tai, ainakin sen ajan voisi käyttää jotenkin kehittävämmin/mielekkäämmin. Olen pahasti takertunut sellaiseen ajatusmalliin, että käsittelen ongelmiani kokemalla mahdollisimman paljon tuskaa. Ollakseni rehellinen, minun on myönnettävä, etten ole päässyt siitä ajattelukaavasta täysin eroon, vaikka viiltelystä ynnä muusta itsetuhokäyttäytymisestä (esim. humalahakuinen juominen) olenkin luopunut.

Näköjään tästäkin (virallisesti eilisestä) päivästä seurasi jotain hyvää, vaikka vietin suurimman osan siitä viime postauksen kaltaisissa tunnelmissa. Pelastus löytyy itsestä, tai siitä, luovuttaako vai antaako mahdollisuuden uudelle alulle. Silti kaikki tunteet ovat todellisia ja aitoja, ei niiden väheksyminen poista niitä. Kipu on joka tapauksessa välttämätöntä, mikäli halajaa päästä sinuiksi menneen ja nykyisyyden kanssa.

Ps. Minua on ruvennut vähän ahdistaa näiden ajatusten kirjoittaminen kaikkien löydettävissä olevaan blogiin. En ole oikein selvillä siitä, palveleeko blogin julkisuus nykyisiä "tarkoitusperiäni" tai intressejäni. Kuitenkin oma blogi on minulle jonkinlainen turvasatama ja blogin kautta tutuiksi tulleet ihmiset minulle tärkeitä.

My burden indeed, a blissful delight

Huomaan, että ajatukseni kiertävät loputonta kehää. En pääse pakoon. Onko se masennus? En tiedä, uskonko siihen. Ehkä olen vain oppinut olemaan "masentunut". Rakastuin pimeyteen ja vähitellen aloin haalia sitä enemmän ja enemmän omaan elämääni. Enkä nyt puhu mustasta ornamenttikuviotapetista ja tummista verhoista. Toivottomuus on dekadentilla tavalla kaunista. Olen tavoittamattomissa, joten on turhaa mennä ihmisten ilmoille. En hyödy siitä, sillä tunnen kuitenkin vain olevani yksin oman pääni sisällä. Minulla on oma katkeransuloinen salaisuuteni, joka kasvaa minussa, syöden samalla tilaa kaikelta muulta.

Pelkään itseäni ja omia ajatuksiani. Siitäkin huolimatta hakeudun niiden pariin. Mielikuvitukseni tappaa minut. Jos tämä jatkuu vielä vuodenkin, menetän järkeni. Painajaiset ja yölliset huutoni valvottavat vieressänukkujaa. En ole se sama ihminen enää, joka olin, kun sain tuomioni. Alan hyväksyä sen, ettei minulle ole paikkaa tässä maailmassa. Kunhan pysyn kaukana maailman sykkeestä, saan luvan elää. En jaksa teeskennellä. Naamio on käymässä liian raskaaksi, kaulani murenee sen painosta. En anele armoa, vaan hyväksyn hiljaisen kärsimykseni ylpeydellä osaksi tarinaani.

Siltä varalta, että joku ei ymmärrä itseironiaa, sanottava on, että itsekin naureskelin tuottaessani tekstiä. En suinkaan voi olla huomaamatta, miten mauttomalta kuulostan. Vedottakoon siihen, että olen elänyt vuosia piehtaroiden itsesäälissä ja pohdiskellen omassa mielessäni. Ei sillä, etteikö minulla olisi ystäviä, vaan se, miten paljon oma lähipiirini kehittää tämänkaltaisten ajatuksien sanalliseen muotoon pukemista. Kun tällainen jatkuu niin pitkään kuin minun tapauksessani, sanavarasto alkaa hiljalleen köyhtyä, eikä se rikastu samaa tahtia kuin sivistyksen parissa. Toisekseen, olen väsynyt.

Mitä kuuluu? No, niin.. Ihan.. Hyvää.

I'm free to decide and I'm not so suicidal after all.

Menin jotenkin sekaisin viime yönä. Pääni oli taas täynnä pelonsekaisia, negatiivissävytteisiä ajatuksia, enkä pystynyt nukahtamaan ahdistukseltani. Ajattelin, että nyt se on menoa sitten, tervemenoa järki. Ryöpytyksen keskellä muistan ohikiitävän ajatuksen, joka yritti sanoa, että minun on päästettävä irti tästä negatiivisuudestani. Mikäli tahdon elämästäni edes jollakin tapaa mielekästä, en voi jatkaa entiseen tapaan. Tiedostan sen kyllä, mutta kuten aina pinttyneiden ajatusmallien kanssa, se on helpommin sanottu kuin tehty.

Kun on oppinut pelkäämään pahinta kaikessa mahdollisessa, ei muutos tosiaan tapahdu sormia napsauttamalla. Prosessi on pitkällinen ja siitä on jatkuvasti muistutettava itseään. Uskon, että tarvitsisin ammattiapua siihen, mutta sellaisen puuttuessa voin varmaan harjoitella itsekin. Harjoitella mitä? Sellaiseksi ihmiseksi tulemista, jollainen haluaisin olla. Jo tässä kohtaa havaitsen ongelman, sillä en itsekään tiedä, millainen sitten haluaisin olla. Ehkä ihanteenikin ovat vähän pielessä. Ei sillä, etteikö niissä olisi mitään hyvää, mutta epäterveitä puolia on kai vielä liikaa. Kun on elänyt tietynlaisissa ympyröissä, alkaa väkisinkin unohtaa, mikä on tervettä ja mikä ei. Muodostuu sairaan identiteetti, jolla on automaattisesti myös sairaita esikuvia.

Negatiivisuuden lisäksi olisi siis päästettävä irti sairaan identiteetistä ja löydettävä oma itseni kaiken sen päälle kertyneen kuonan alta. Sen sijaan, että kuuntelen sairasta minääni, joka sanoo olevansa kyvytön tekemään asioita, joista todellinen minä pitäisi, olisi uhmattava tuota typerää ja kielteistä alisuoriutujaa. Sillä minä vihaan häntä. Hän on kuin jokin pieni, terävähampainen otus, jolla on punaiset silmät ja kymmenen jalkaa. Iljetys! Painuisi helvettiin. Mutta hän on sitkeä ja osaa puhua minut ympäri. Hän on nokkela suustaan, eikä minun viettelemiseksi paljon muuta tarvitakaan.

Ajattelin, että harjoitellakseni paremmaksi ihmiseksi tulemista, voisin listata ylös asioita, joista olen kiitollinen, tai joihin olen tyytyväinen esimerkiksi itsessäni tai vaikka muissakin. Toisekseen, olen aloittamassa itämaista tanssia tänä syksynä. Uskon, että se voisi auttaa kehon hahmottamisen vaikeuksiin ja samalla tekisi hyvää fyysiselle voinnillenikin (ihminen on kokonaisuus). Pienin askelin.

XXM

Taivas itkee vuolaasti

allasi arpinen ruumiini hajoaa

suklaahippukeksit höyryävät uunipellillä

toivotan itseni tervetulleeksi katakombeihin

alhaisimman haudan alhaisin narttu

Kuuntelet inhoten, kuinka sepitän tarinaa

valheita, valheita, valheita

hampaani kalahtavat yhteen

liimaan leukani paikoilleen ja lähden

taakseni katsomatta, sanaakaan sanomatta

 Sammakot kurnuttavat öisin

seremonia houkuttelee lanteet keinumaan

kurkistan uteliaana arkustani

"Rakas, sinusta on tullut pullukka" -

viimeiset sanasi

WTF is wrong with me?

Hei. En ole jostain syystä jaksanut viime aikoina kirjoitella tänne, ennen kuin nyt. Mielessä se on ollut kovastikin, mutta ajatus sen toteuttamisesta on vain ahdistanut ja tuntunut turhalta: "Ketä se hyödyttää jos kirjoitan?" Kun minulla ei ole mitään tarvetta näyttää kenellekään. Enkä usko, että ajatukseni ketään varsinaisesti liikuttaisivatkaan. Mutta kumppanini sai minut toisiin aatoksiin todettuaan fiksusti: "Tarvitseeko sen hyödyttää ketään?"

Näin linssikeiton kypsyessä on hyvin luppoaikaa näppäillä. Ja kun ei auta kuin odotella, sillä olen tuhlannut kaikki rahani ja keittoaineksia lukuunottamatta kaapit ovat aika tyhjillään. Nälkä tuli jo pari tuntia sitten salilla, jossa olen hiljattain viettänyt jonkin verran aikaa. Muutaman päivän tauko tuli tuossa pidettyä. Ekoina kertoina ahdisti melko lailla, kun vertaili itseään niihin "konkareihin", mutta yleensä tulee käytyä iltaisin, kun siellä on rauhallisempaa ja enimmäkseen miehiä. Tänään satuin käymään oikeaan ruuhka-aikaan ja siellä alkoikin ahdistaa. Tuntui, että nuoret tytöt mittailivat juuri minun jenkkakahvojani ja saliurhotkin nauroivat viillellyille käsilleni tai puhuivat yliampuvista meikeistäni.

Salin jälkeen kävinkin taas ensiavussa poikkeamassa. Minulle oli herännyt jälleen kerran huoli mahdollisesta sydänvian olemassaolosta. Lähdin kuitenkin kotiin juteltuani yhden hoitajan kanssa ja rauhoituttuani. Tulin siihen tulokseen, että ehkä parempi koittaa terveyskeskuksen kautta lähteä selvittämään sydänsairauksia, kerran niille ei voida tehdä päivystyksessä oikein mitään, elleivät rytmihäiriöt juuri sillä hetkellä ole niin voimakkaita, että ensiavussakin otetaan vakavasti. Säikähdän aina niin paljon oireitani, etten juuri sillä hetkellä ymmärrä, mistä osoitteesta kannattaisi lähteä hakemaan apua.

Kuntoilun lisäksi olen päässyt vihdoinkin käyttämään musikaalisuuttani, josta olen todella mielissäni. Käyn tätä nykyä musiikkiterapiassa. Siellä olen soittanut eri soittimia, kuten syntikkaa, pianoa, perinteisiä -ja sähkörumpuja, zembeä jne. Olen myös päässyt lauleskelemaan. Musiikkiterapiassa voin ilmaista tunteitani ja käyttää musiikkia itsetuntemuksen välineenä. Yllätyin erityisesti siitä, kuinka paljon nautin rumpujen soittamisesta! Purin sisälläni myllertänyttä vihaa rumpuihin ja soitinkin todella lujaa. Kuulemma näytin ja kuulostin siltä, että olin tosissani. Heh..

Jostain syystä tunteeni ovat olleet viime aikoina pinnassa. Olen tiedostanut sen, että minulla on tapana "pantata" tunneasioissa ja pidätellä niitä niin kauan, kunnes en kestä enää ja tunteet tulevat voimakkaana ryöppynä ulos. Tätä on tälläkin viikolla ollut päivittäin. Olen huomannut, että viimeistään alkuillan tienoilla romahdan ja usein myös kumppanini on saanut siitä osansa.. Mikä on todella valitettavaa, ja jos vain voisin, säästäisin hänet siltä ilomielin. Usein räjähdän juuri sille ihmiselle, jonka koen turvallisena ja luotettavana. Tämän jälkeen herääkin minussa hirmuinen menettämisen pelko. Vaikka toinen miten uskottelisi, niin uskon ajavani hänet pois hallitsemattomien tunteidenpurkausten seurauksena.

Vaikka olen ollut herkillä, niin myös edistystä on tapahtunut. Olen opetellut puolieni pitämistä ja oman ääneni saamista kuuluviin. Voimiahan sekin on vienyt, kun ei ole sellaiseen tottunut, eivätkä kaikki tunne tätä uutta minua. Mutta siitä se lähtee! Jos ei jotakuta miellytä, niin etsiköön uuden kynnysmaton vaikka Kodin ykkösestä. Koitan pitää nyt tämän asenteen, vaikka eihän se vielä onnistu kaikkialla ja joka tilanteessa. En minä kuitenkaan koskaan tule muuttumaan sellaiseksi, joka jyräisi kaiken alleen, eikä sellainen ole tarpeenkaan.

Tyyli-ihanteitani

Hei! Nyt vaihteeksi tällainen kevyempi aihe, kun on tullut niin raskaita asioita tullut käsiteltyä viime postauksissa. :) Esittelen teille muutamia enemmän tai vähemmän julkisuudessa esillä olleita henkilöitä, joiden ulkoinen "habitus" on minulle mieleen.

Tilo Wolff

Eli toinen Lacrimosan solisteista. Ensinnäkin – ne hiukset!! Minusta ne ovat ihanat. Itsellenikin kelpuuttaisin mieluusti sellaiset, jahka letti tästä "hieman" kasvaa. Toiseksi – kuinka moni miespuolinen henkilö suostuisi haluaisi käyttää mm. pitsi- ja röyhelöpaitoja? Tuskin moni! Vaatii tietynlaista taiteellista herkkyyttä ja sitä asennettakin kyllä.

Eikä vain ne hiukset ja vaatteet, vaan tapa, jolla Wolff kantaa itsensä! Taiteellinen kokemus alkaa jo siitä, kun näkee hänet. Kun bändi alkaa vielä soittaa ja laulaa, kaikki aistit saavat hemmottelua. Yksi asia vielä, mikä herättää lämpöä hänen olemuksessaan, että hän muistuttaa erästä ystävääni jotenkin.

Tilo Wolff ja hänen kumppaninsa sekä Lacrimosan 2. solisti, Anne Nurmi.

 

Tina Root & Susan Wallace

Switchblade Symphony tekee paitsi loistavaa musiikkia, niin myös visuaalinen ilme on kohdillaan! Ensin meinasin mainita vain toisen heistä tässä, mutta kuvia pläräiltyäni en ollut lainkaan varma siitä, kumpi on saanut vaikutteita kummalta, vai onko heidän lookkinsa niin yhtenäinen ihan luonnostaan. Oli miten oli, eihän heitä voisi erottaa toisistaan tässäkään! Hehän ovat kuin siskoksia.

Minua miellyttää heidän ulkonäössään erityisesti se, että vaikuttaa melkein siltä, ettei heitä kiinnosta vittuakaan! Mutta – myös luovuutta ja silmää se on vaatinut. Heillä vaan tuntuu olevan sitä ASENNETTA vaikka muille jakaa, ja se on suorastaan kadehdittavaa! Heitä katsoessa tulee jotenkin sellainen kutina, ettei heidän kanssaan olisi varmasti ikinä tylsää. Kauniita neitosia..

Anna-Varney Cantodea

Tarvitseekohan tätä edes perustella? No, yritetään! ;) Yksi lempiartisteistani, Sopor Aeternuksen laulaja, Anna-Varneyhan on kuin kävelevä taideteos. Kukapa ei kadehtisi hänen vaaleaa posliini-ihoaan ja noita huikean pitkiä kynsiä! Allekirjoittanuthan on erittäin laiska kynsiensä huoltaja. Lävistykset ovat tietenkin yksi Annan tavaramerkeistä, mutta toki hän näyttäisi kauniilta ilmankin. Uskon, että hän joutuu näkemään hurjasti vaivaa ulkonäkönsä eteen, mutta niin – kauneuden eteen tulee kärsiä. Suurin päiväunelmani olisi päästä tutustumaan Anna-Varneyn vaatehuoneeseen! Siellä olisi varmasti jos jonkinlaista nähtävää.

Audrey Hepburn

Hepburn nyt on sellainen klassinen tyyli-ikoni ollut jo vuosikymmeniä. Olen usein saanut kuulla muistuttavani häntä joko olemukseltani tai hieman kasvojen piirteiltänikin – ei sillä väliä, kumpi nyt pitää enemmän paikkaansa. Tavallaan en voi sanoa, että olisin ottanut häneltä vaikutteita. Ehkä meissä vain on jotain samaa sitten ja siksi minua on toisinaan vertailtu häneen. Varmaan tuo kissamainen silmärajaus tekee paljon ja sirot kasvonpiirteet.

Audrey Hepburn on sieltä eleganteimmasta päästä, kun vertaillaan muihin tyyli-ihanteisiini. Useammin ihailen erityisesti naisissa sellaista kapinallisempaa asennetta ja rohkeutta olla aidosti oma itsensä! Vaikka varmasti se näkyy myös luonteessa, eikä vain ulkokuoressa. Itsekin sen hyvin tiedän, että esim. pikkutarkka ja huolellinen meikki ei tarkoita sitä, että olisi muuten erityisen huolellinen. Terv. Varsinainen huolimattomuuden perikuva!

Siouxsie Sioux

Ja tässä taas yksi julkisuuden henkilö, jota olen kuullut usein muistuttavani! :D Kuulin siitä jo kauan ennen kuin olin kyseisen bändin musiikkiin hurahtanut. Silloin en ajatellut paljon mitään asiasta, mutta nykyään pidän sitä suurena kunniana. ;) En niinkään ulkonäön vuoksi, vaan koska Siouxsie and the Banshees on vaan niin helvetin kova bändi!

Siouxilla on kyllä mitä inspiroivin tyyli. Kuitenkin hänellä on myös niitä rennompia FUCK THIS SHIT -päiviä. Pidän siitä, että hän rikkoo sääntöjä! En voi kylliksi ylistää hänen luovuuttaan pukeutumisen ja laittautumisen suhteen. Se on taidetta. Kuvat puhukoot puolestani:

Oma tyylini on tällä hetkellä.. Sanotaanko vaikka, että sellaista ei ole. Vaatekaappini pursuaa vaatteita, jotka eivät vastaa ihanteitani. Vasta noin viisi vuotta sitten aloin pukeutua ns. goottimaisemmin, kun olin viimeinkin löytänyt sen omimman tuntuisen kulttuurin, mutta tuolloinkaan vaatteet eivät olleet kovinkaan mielikuvituksellisia. ;) Viime vuonna minulla oli kausi, jolloin ostelin vähän tavallisempia vaatteita.

Suuri osa vaatteistani on väärää kokoa, koska painoni on jojoillut vuosikaudet. Nyt olen normaalipainossa, joten en mielellään pukeutuisi telttoihin. Kuitenkin, minulla on yhä paljon työstettävää kehonkuvassani ja vartalonmallini hyväksymisessä. Usein tulee valittua vaatteet sen perusteella, että ne peittävät kaiken. Instaprofiilinikin täyttyy kasvokuvista, koska en löydä mitään mieleistä päällepantavaa.

Jo nuorena vaatteet ja pukeutuminen oli minulle todella tärkeää. Nyt olen kadottanut intohimoni, mutta tiedän sen olevan siellä jossain edelleen, koska asia vaivaa minua niin paljon.

I'll go anywhere with you, just wrap me up in chains

Yritin hänen vuokseen niin paljon, mutta en koskaan saanut siitä kiitosta. Sain vain sanallisia veitseniskuja ja jääkylmää välinpitämättömyyttä. Minä en riittänyt sellaisena kuin olen. Tämä vei minut hulluuden ja epätoivon partaalle. Olin valmis kulkemaan helvetissä hänen rinnallaan, kunhan vain olisin hänen. Hän on ainoa, jota koskaan rakastanut, mutta rakkauteni oli aina liikaa.

Halusin niin kovasti kelvata hänelle, ettei millään muulla ollut enää väliä. Hänen käsittämättömät vaatimuksensa ajoivat minut niin ahtaalle, että unohdin oman näkemykseni. Kun yritin puolustautua, hän paiskasi minut manalan alhaisimpiin syövereihin. Hän sai minut tuntemaan syyllisyyttä luomiensa sääntöjen rikkomisesta. Koskaan hän ei myöntänyt olevansa itse väärässä - olihan hän niin erinomainen ja oikeutettu erityiskohteluun.

Hän oli aina olevinaan niin ymmärtäväinen kaikkia kohtaan, mutta minua hän solvasi milloin itsesäälissä rypemisestä, milloin oman itseinhoni 'tuputtamisesta'. Hänen rajansa menivät aina etusijalle, kun yritin tavoittaa häntä. Joko en saanut lainkaan vastakaikua, tai sitten se oli olematonta tai tuli niin pahasti jäljessä, että olin siihen mennessä ehtinyt soimata itseäni useampaan otteeseen. Lopuksi hän vielä uhkasi virkavallalla, mikäli vielä yritän tavoittaa häntä.

Nyt ymmärrän, miksi rakastuin juuri häneen. En ole koskaan kokenut ansaitsevani rakkautta. Minä halusin ihmisen, joka hylkäisi minut.

You'd better hope and pray
That you make it safe
Back to your own world
You'd better hope and pray
That you'll wake one day
In your own world
Cause when you sleep at night
They don't hear your cries
In your own world
Only time will tell
If you can break the spell
Back in your own world