Minä ja hän

Hän katsoo peiliin taas. Hän vääntelee kasvojaan, mutta se ei saa häntä pitämään perusilmeestään yhtään enempää. Hän vaihtaa hameen housuihin. Hän vaihtaa paidankin. Hiukset saavat jälleen hänen huomionsa. Hän menee jo toista kertaa kylpyhuoneeseen sukimaan ja pöyhimään hiuksiaan. Hän suihkuttaa hiuslakkaa, vaikka edellinen lakkapilvikään ei ole vielä täysin haihtunut. Hän kampaa lakasta jähmettyineitä hiuksiaan ja katselee päätään toisen peilin avulla joka puolelta. Hän ei pidä näkemästään, mutta luovuttaa, etteivät jo entisestään rasittuneet hiukset kärsisi enempää. Hän katsoo silmiään peilistä, kuin etsien jotain. Hän liimaa irtoripsitupsun kerrallaan. Hän katsoo kelloa.

Terapia alkoi seitsemän minuuttia sitten ja matka kestää 25 minuuttia. Lähetän terapeutille viestin, jossa kerron, etten ehdi enää paikalle. Terapeutti vastaa pahoitellen, että joutuu silti laskuttamaan peruuttamattomasta ajasta. Muistan, että kirjastonkirja pitäisi viedä kirjastoon. Päädyn ottamaan kuvia itsestäni, koska olen sentään laittanut itseni huolellisesti. En ole tyytyväinen yhteenkään otokseen. Näytän vanhalta ja jotenkin rujolta. Yritän silti saada onnistunutta kuvaa.

Aikani näpsittyä luovutan. Minun pitäisi tosiaan lähteä kirjastoon.. Haukkaan välipalaa ja menen valitsemaan takkia. En löydä asuuni ja säähän sopivaa vaihtoehtoa. Kelpuutan kuitenkin jonkun, mutta se vaatii kyllä kaverikseen lämpöisen kaulaliinan. En löydä hiusteni väriin sopivaa huivia. Suljen vaatekomeron oven ja valun sitä pitkin lattialle. Katson kenkiäni – nekin ovat todella epäsiistin näköiset. Huomaan, että selkääni sattuu kuin harteillani olisi paksuja kirjoja täynnä oleva reppu, ja päätäni puristaa ikävästi. Tuijotan reisiäni. En minä taida olla lähdössä mihinkään...

Venyttelen ja hyppään alas. Kävelen hänen luokseen ja pusken häntä nenälläni. Hän silittää minua, oi... Se tuntuu niin hyvälle!

Leima otsassa

Mielenterveyskuntoutujana tiedän mistä puhun, kun on kyse leimautumisesta. Olen kokenut sitä niin lähipiirissä kuin etäämmältäkin. Leimaaminen on ollut useimmiten epäsuoraa, mutta se tuntuu silti aivan yhtä pahalta. Aivan kuin sairaudesta pitäisi tuntea syyllisyyttä. Sehän on loogista, ettei syöpä ole itseaiheutettua. Mutta mielenterveysongelmien kohdalla on tavallista, että vastausta etsitään syyllistämällä esim. omaisia tai sairastunutta itseään. Vanhempien kasvatuksen epäillään menneen pieleen. Sairaus kyseenalaistetaan ja vähätellään oireiden vakavuutta. Mielenterveyskuntoutujat ovatkin sellaisessa asemassa, että heille ihmiset paljastavat todellisen luontonsa muita useammin – niin hyvässä kuin pahassa.

Ystäväni ovat tietenkin ymmärtäväisiä suurimman osan ajasta. Kuitenkin myös kaveripiirissä on joskus hävetty tilannettani ja peitelty sitä kysymättä minun mielipidettäni. Tai on vedottu siihen, että minä en osaa suojella itseäni – suojella miltä? Enköhän minä ole täysin kykeneväinen päättämään siitä, kuinka paljon avaudun tilanteestani ja kenelle. Muutenkaan en oikein ymmärrä, miksi minun pitäisi piileskellä kenenkään selän takana. Jos joku tuomitsee, niin se on silloin hänen häpeänsä, eikä sairastuneen itsensä.

Jostain kumman syystä moni – jopa mielenterveyskuntoutujien parissa työskentelevät – olettaa, että mielenterveysongelmilla on jotain tekemistä järjen kanssa. Anteeksi, mutta se nyt vain on todella keskiaikainen suhtautumistapa! Siitä huolimatta tämä uskomus on vielä tänäkin päivänä sitkeässä. Uskon, ettei monikaan tiedosta ajattelevansa näin, mutta olen nähnyt ja kokenut sen olevan yleistä. Melkein kaikissa eri hoitopaikoissa ja lukemattomien "ammattilaisten" suusta olen kuullut nämä sanat: "Sinä olet kuitenkin poikkeuksellisen järkevä (nuori) nainen, joten varmasti tulet pärjäämään."

Ilmeisesti ulosantini on aina ollut sen tasoista, että minulla näyttää olevan paremmat mahdollisuudet kuin monilla muilla mielenterveyskuntoutujilla. Tästä voin tietenkin kiittää vanhempiani, jotka kasvattivat minut hyvin ja opettivat käytöstapoja sekä puhumisen lahjat. Vaikka minulle jo 7 vuotta sitten toitotettiin sitä mantraa, että tulen pärjäämään, niin tässä minä vielä 26-vuotiaana istun pyjamasillani puoli viideltä iltapäivällä, vailla ensimmäistäkään koulutusta tai työpaikkaa.

Joillakin on hyvin alentuva suhtautuminen mielenterveysongelmaisia kohtaan. Varsinkin itsetuhoisuus on tabu, johon taipuvaisen ajatellaan herkemmin olevan jollakin tapaa vastenmielinen. Tietyissä tilanteissa minua on kohdeltu kuin kulkutautista eläintä. Muistan saaneeni samankaltaista kohtelua joskus ala-asteella, kun luokkani lapset purkivat turhautumistaan minuun. Se on ehkä heistä hauskaa siinä tilanteessa, mutta tietämättään he nakertavat ison aukon ihan yhtäläisen ihmisarvon omaavan itsetunnosta. Käsittämätöntä, että myös aikuiset ihmiset voivat kohdella tällä tavalla eläimellistäen puolustuskyvytöntä ihmistä.

Kun leimaamista tapahtuu lähipiirissä, se koskee syvältä. Olen saanut monenlaista kohtelua osakseni, eikä kaikki ole suinkaan vain sitä negatiivista. Osa on yllättänyt minut erittäin positiivisesti suhtautumisellaan. Osa taas on vältellyt seuraani ja varonut sanomisiaan. Jotkut ovat puuttuneet liikaakin ja purkaneet katkeruutensa minuun, heikompi kun olen. Tuntuu pahalta, kun joku vähättelee sairautta vihjailemalla: "Kyllä se siitä, kun menet vaan töihin!" Moni ei edes uskoisi, ketkä ovat sanoneet mitäkin. Eikä vähiten siksi, että mielenterveysongelmaisena kaikkea sanomaani kannattaa epäillä sen perusteella, että otan kaiken niin helposti itseeni ja olen taipuvainen liioitteluun.

Joskus vaivun synkkiin mietteisiin ihmisten lyhytnäköisyyttä kohdatessani, mutta onneksi olen kokenut myös paljon myönteisempääkin suhtautumista! Esimerkiksi viimeisin opettajani oli/on uskomattoman kannustava ja kärsivällinen, vaikka itsellänikin jo se kärsivällisyys ehti loppua. Hän ei todellakaan kavahtanut ongelmiani, kun kerroin niistä. Yleensäkin kouluissa opettajien suhtautuminen on yllättänyt minut positiivisesti, kerrottuani tilanteestani rehellisesti, että siitä kouluttamattomuuteni ei ole jäänyt kiinni. Samoin oman paikkakuntani klubitalon ilmapiiri on ollut vastaanottavainen. Vanhempani ovat vuosien kuluessa hyväksyneet tilanteeni entistä paremmin ja tukeneet minua aina. He ovat oppineet paljon empatiasta ja ajatustyön merkityksestä.

Nykyhetki

Asun vielä vähän reilun kuukauden verran nykyisessä vuokra-asunnossani. Muutan eri puolelle kaupunkia marraskuussa. Odotan innolla muuttoa, sillä vanhempani, kumppanini ja vielä yksi parhaista ystävistäni asuvat erittäin lähellä tulevaa kotiani! ^_^ Tuntuu turvalliselta muuttaa lähemmäksi kaikkia, joille merkitsen oikeasti jotakin. Vuoden verran olen asunut täällä aika eristyksissä.. Yksin olisi ollut pelottavaa lähteä uuteen kaupunkiin – niin kovasti kuin suurempi ja hektisempi Tampere asumispaikkana kiehtoisikin! Mutta sen haaveen ehtii toteuttaa vielä myöhemminkin, sitten kun olen todella henkisesti niin vahvoilla. Tässä vaiheessa tarvitsen vielä tukiverkostoa lähelleni.

Parisuhteessa menee nyt hyvin – arvostan kumppaniani enemmän kuin koskaan. Vaikeat ajat ovat paljastaneet hänen kärsivällisen, kauniin ja vahvan mutta myös herkän luontonsa. Tunnen hänet entistä paremmin! Minua pelotti niin paljon päästää irti menneestä, että kuljin laput silmillä. En päästänyt ketään lähelleni sanan todellisessa merkityksessä. Nyt tuntuu aivan uskomattomalta, että olen löytänyt aivan uudenlaisen, syvemmän yhteyden kumppaniini. Tarvitsin vain vähän aikaa itselleni, jotta pystyin tekemään päätöksen siitä, mitä vaadin elämältä. Se oli loppupeleissä pienestä kiinni, etteivät tiemme eronneet lopullisesti. Nyt tuntuu siltä, että olen pitkästä aikaa kotona. Tunnen syvää rauhaa.

What has happened while we slept? osa 2

Toukokuu

Yritin löytää sisäistä rauhaa. Värjäsin hiukset tutulla ja turvallisella värillä, mustiksi. Tuntui hyvältä, kun pitkästä aikaa tuntemattomat eivät katsoneet kieroon. Ahdistus kasvoi niin voimakkaaksi kevään aikana, etten jaksanut sitä huomiotakin vielä kaiken lisäksi, jota erikoiset hiusvärit keräsivät osakseen.

Tavoittelin kehon ja mielen tasapainoa. Polttelin ahkerasti suitsukkeita. Söin ravitsevasti ja jaksoin jopa ottaa rautatabletit säännöllisesti. :') Halusin, että kehoni toimii niin hyvin kuin mahdollista, sillä pienikin heikotus oli omiaan laukaisemaan paniikkikohtauksen. Pelko oli vielä voimakkaasti läsnä arjessani. Olin riippuvainen toisen ihmisen seurasta.

Kesä-heinäkuu

Kaipasin taas väriä elämään ja tuntui, että olin jo kauan sitten elänyt mustan vaiheen. Päätin antaa piut paut ihmisille, joille tuottaa ongelmia hyväksyä räväkämpi ulkonäkö ja palata kirkkaiden värien maailmaan! :D Muiden mielipiteitä tärkeämpää nyt kuitenkin on se, että yritän kelvata ensin itselleni - niin kovasti kuin nautinkin miellyttämisestä. Loppupeleissä pinnallisempi osapuoli on kuitenkin se, joka parjaa toisen ihmisen halua laittautua kuin ulkonäöstään huolta pitävä henkilö itse. Minäkään kun en välitä alkaa ruotimaan sitä, miksi joku pukeutuu aina kuin olisi menossa sienimetsään.

Hasse the Yogi Cat

Innostuin pitkästä aikaa joogaamisesta. Lainasin tutun hathajoogan asanoista koostuvan kirjan. Uskalsin kokeilla päälläseisontaakin – jota en myöskään ollut vuosiin uskaltanut – ja yllätin itseni onnistumalla! :) Hassekin osallistui uskollisesti joogaushetkiini. Kukapa ei nauttisi joogaamisesta, kun on noin soma pikkuapuri!

Autogen, Lumous 2014.

Päätin repäistä ja mennä Lumoukseen! Äitini osti lipun minulle, kun pyysin oikein kauniisti. ;) Pelotti hirmuisesti, sillä en ole ennen osallistunut vastaavanlaisiin tapahtumiin. En ole koskaan ollut edes festareilla! Sosiaalisten tilanteiden pelko ja muut ongelmat ovat tietenkin olleet syynä siihen, että välttelen tällaisia. Pidin erityisesti Autogenista, Malaisesta ja Unzymesta. Valitettavasti emme jaksaneet lauantaina jäädä enää Leæther Stripin keikalle, sillä olin uuvuksissa ja minulla oli siihen harvinaisen hyvä syy. En nimittäin päässyt ihan heti nukkumaan ensimmäisen Lumousillan päätteeksi, sillä avaimeni unohdettuani ja kumppanini sammuttua jäin lukkojen taakse yömekkosillani kolmeksi tunniksi majapaikassamme. Pääsin vasta neljältä nukkumaan. Harmitti, ettei päästy Dark Marketille, sillä halusin lauantaina ottaa rennommin. Kommelluksista huolimatta rakastuin Tampereeseen vielä entistäkin enemmän.

Elokuu

Jyväskylän Tourujoella.

Halusin mennä eteenpäin elämässäni ja ehdotin kumppanilleni, että muuttaisimme Tampereelle yhteiseen asuntoon. Kävimme siellä katsomassa asuntoja – pystyin jo kuvittelemaan itseni asumaan sinne. Olinhan jo aikaa sitten saanut tarpeekseni kotikaupungistani. Tuntui, että olin tekemässä pitkästä aikaa jotain rohkeaa. Halusin näyttää kaikille, jotka ovat epäilleet mahdollisuuksiani menestyä ja mennä elämässä eteenpäin. Yritin paeta menneisyyttä, joka tuntui kovin painostavalta.

Olimme ihan tosissaan muuttamassa, kunnes alkoi tapahtumaan kaikenlaista. Pysähdyin olemaan rehellinen itselleni. Oivalsin, etten ollutkaan valmis muuttamaan yhteiseen asuntoon. En silti heti luopunut Tampereen suunnitelmista, vaikka tulin siihen tulokseen, että muuttaisin yksin kissoineni. Luin kirjaa Harjukaupungin salakäytävät ja opin taas sietämään kotikaupunkiani. Päätin luopua Tampereen unelmasta – toistaiseksi.

What has happened while we slept? osa 1

Tämä postaus käsittelee kuvien avulla sitä, mitä kaikkea vuoteeni 2014 on kuulunut. Vaikka eletäänkin vasta syksyä, niin mielestäni aihe sopii hyvin toiseksi ensimmäiseen postaukseen!

Tammikuu

Kuva helmikuulta

Tapasin baarissa uutena vuotena kaverini kaverin ja ihastuimme päätä pahkaa. Baarin ainoat turkoosipäät (itsekin olin vielä turkoosi) löysivät toisensa. Menin heti ensimmäisenä yönä hänen luokseen yöksi täysin spontaanisti, vaikken tavallisesti uskaltaisi lähteä niin kauas ventovieraan kotiin. Sen jälkeen tapailimme ja kohta jo seurustelimme.

Helmi-maaliskuu

Siedin tätä väriyhdistelmää yhden kokonaisen päivän.

Ajoin sivukaljun. Yllättävän pitkään pidin sitä, vaikka näin jälkeenpäin olen senaikaisia kuvia katsellessa miettinyt: "Mitä oikein ajattelin?!" :D Vaihdoin hiusväriä kuin paitaa. Halusin Cruella de Vil -kuontalon toisin päin eli valkoinen pohja mustalla läntillä. Armottoman värikäsittelyn jäljiltä minulla ei ollut enää paljoa hiusta jäljellä, ja sekin vähä oli kuin venyvää purkkaa. Pidättelin itkua kumppanini seurassa, koska häpesin itseäni niin paljon ja tulkitsin hänen katseensa ivalliseksi. Tuntui, että olin täysin kadoksissa itseltäni. Oloni oli hyvin turvaton ja yksinäinen. Paniikkikohtaukset pahenivat koko ajan, entisestään.

Huhtikuu

Koin elämäni morkkiksen. En voinut katsoa peiliin enää. Tiedostin, että minun täytyy tehdä joitain muutoksia. Lopetin alkoholilla läträämisen ja olin täysin raitis ainakin 2 kuukautta. Pääsin irti siitä "hirveet perseet kerran viikossa" -tavasta. Opin, etten kykene hallitsemaan käytöstäni enää 5 siiderin saati kokonaisen kuohuviinipullon jälkeen.

Syntymäpäivänäni eli 21.4. sain siihen astisista pahimman paniikkikohtaukseni. Soitin 112 ja ambulanssi tuli pihaani. Hetkessä makasin paidattomana läpyskät ihollani kytkettynä sydänfilmiä varten. Korkeaa sykettä lukuunottamatta sydänfilmi oli normaali. Olin vajota maan alle, kun tajusin, että se oli täysin psyykkistä. Hävetti, että olin kutsunut ambulanssin paikalle, vaikka olo oli ollut sen mukainen, ettei erottanut, oliko kysymys todellisesta sydänkohtauksesta vai paniikista. Kiusallisesta olosta huolimatta tämä kerta ei suinkaan jäänyt vuoden ainoaksi, kun jouduin tilaamaan ambulanssin paikalle.

Tiedostin lisää ja vedin viimeiset henkoset, ennen kuin lopetin tupakanpolton. Aika hieno syntymäpäivälahja itselleni! :') Tällä kertaa halu lopettaa tuli täysin itsestäni. Tuntuu, että lopetin oikeista syistä! Tällöin päätös pitääkin paremmin.

Hello there!

Taidan olla menettämässä järkeäni, kun palasin bloggaamisen pariin. Ehkä tämä on viimeinen oljenkorsi – käsi johon tarttua ennen kuin painuu pohjaan – tai yritys täyttää jonkinlaista sisäistä tyhjiötä. Tällä hetkellä henkilökohtainen elämäni on niin kaaosmaista, ettei ole aina aamulla herätessä varma, näkikö vain unta vai tapahtuiko se kaikki todella minulle. Tapahtumat ovat vähintään kuin Kauniista ja rohkeista. Kaipaan paikkaa, johon voin tulla sellaisena kuin olen ja vailla pelkoa siitä, mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua. Vähän niin kuin terapiassa käyminen, muttei kuitenkaan!

Haluan kirjoittaa asioista, jotta ehtisin nauttia niistä vähän kauemmin, ennen kuin ne lipuvat ohitseni. Minuun on vahvasti iskostunut tietoisuus asioiden hetkellisyydestä ja elämän rajallisuudesta, minkä vuoksi haluan tarttua hetkeen. Koen kirjoittamisen olevan oivallinen väline tähän tarkoitukseen. Suurin syy lienee kuitenkin kapinahenkisyyteni. En ole koskaan ollut kovin hyvä tuomaan ajatuksiani esille puheen avulla, vaikka sitäkin olen tietystä syystä joutunut harjoittelemaan poikkeuksellisen nuorena. Vaikka mielipiteitä ja omaa tahtoa piisaa, niin kadotan usein punaisen langan sosiaalisten tilanteiden luoman paineen alaisena. Blogin kirjoittamisessa on se todella hyvä puoli, että voi tuoda itseään rohkeammin esille, eikä tule tallatuksi muiden jalkoihin! :)

Kuviakin tykkään ottaa usein ja paljon, mutta tällä hetkellä minulla on käytössäni ainoastaan kännykän kamera. Edellinen, uskollisesti minua vuosia palvellut kamerani sekosi ja hyppäsi parvekkeelta alas.. Kenties se tuli lopulta hulluksi – kyllästyi katsomaan tätä pärstää! Tällä hetkellä suurin materialistinen haaveeni liittyykin kameran hankkimiseen, mutta se vaatisi säästämistä, ja tunnetusti olen kova tuhlaamaan, joten sen toteuttaminen ei ole aivan niin yksinkertaista. Mikäli saan kameran hankittua, niin aivan varmasti liitän kuvausharrastuksen ja blogin yhteen. Sitä ennen katsotaan, riittääkö kännykän kamera palvelemaan sitä tarkoitusta.

Tervetuloa lukemaan!