..

Eilinen teksti oli kirjoitettu lähinnä sillä kuuluisalla negatiivisuudellani, mikä selvästi kavensi ajattelukykyäni (jälleen kerran). Nyt hieman hävettää, vaikken kiellä sitä, etteikö minusta tuntuisi juuri noin kielteiseltä silloin, kun tuntuu. Voisinpa edes antaa jokseenkin järjellisen selityksen sille, miksi haen kerta toisensa jälkeen ratkaisua kiertymällä yhä tiiviimmin oman napani ympärille. En tiedä, voiko sitä ylipäätään kutsua ratkaisun etsimiseksi.. Ehkä se on pikemminkin turhamaista itkeskelyä samalla, kun makaa liikkumattomana paikoillaan ja odottaa, että jotakin (itsestä riippumatonta) tapahtuu.

Syystä tai toisesta minusta on tullut ihminen, joka tukeutuu illuusioon. Jatkuvista itsesyytöksistä huolimatta - en saa muutettua suuntaa pelkästään rypemällä. Niin tiedostavaksi kuin olen itseäni kuullut väitettävän, en ole vuosikausien etsinnän jälkeen löytänyt itsestäni vahvuutta nousta ensin omille jaloilleni, ennen kuin odotan keneltäkään mitään. Sillä ei kai kukaan voi rakastaa ihmistä, jonka identiteetti on pirstaleina? Ellei sitten rakasta niitä pirstaleita. Mutta oletettavasti kyseessä oleva ihminen on alati muuttuvainen.

Sanon/ajattelen usein, että elän nykyhetkessä, sillä en osaa ajatella kovin pitkälle tulevaisuuteen. Ehkä nykyhetken syleilemisellä kuitenkin tarkoitetaan jotain ihan muuta kuin neljän seinän sisällä lorvimista ja itsensä eristämistä muusta maailmasta. Tai, ainakin sen ajan voisi käyttää jotenkin kehittävämmin/mielekkäämmin. Olen pahasti takertunut sellaiseen ajatusmalliin, että käsittelen ongelmiani kokemalla mahdollisimman paljon tuskaa. Ollakseni rehellinen, minun on myönnettävä, etten ole päässyt siitä ajattelukaavasta täysin eroon, vaikka viiltelystä ynnä muusta itsetuhokäyttäytymisestä (esim. humalahakuinen juominen) olenkin luopunut.

Näköjään tästäkin (virallisesti eilisestä) päivästä seurasi jotain hyvää, vaikka vietin suurimman osan siitä viime postauksen kaltaisissa tunnelmissa. Pelastus löytyy itsestä, tai siitä, luovuttaako vai antaako mahdollisuuden uudelle alulle. Silti kaikki tunteet ovat todellisia ja aitoja, ei niiden väheksyminen poista niitä. Kipu on joka tapauksessa välttämätöntä, mikäli halajaa päästä sinuiksi menneen ja nykyisyyden kanssa.

Ps. Minua on ruvennut vähän ahdistaa näiden ajatusten kirjoittaminen kaikkien löydettävissä olevaan blogiin. En ole oikein selvillä siitä, palveleeko blogin julkisuus nykyisiä "tarkoitusperiäni" tai intressejäni. Kuitenkin oma blogi on minulle jonkinlainen turvasatama ja blogin kautta tutuiksi tulleet ihmiset minulle tärkeitä.