Paniikkihäiriö auttoi rauhoittumaan

Otsikko on kuin jostakin lehtijutusta!! Älkää nyt seivästäkö minua siitä hyvästä.

Sain ensimmäisen kunnollisen paniikkikohtauksen (arviolta) 16-vuotiaana, ollessani lähdössä pianotunnille. Olin siihen asti käynyt eri paikassa tunneilla ja minulla oli aina ollut naisopettaja. Uskon, että minua jännitti sen vuoksi niin paljon, että tiesin opettajan olevan nuori mies. Muistan vieläkin, että olin lapsuudenkodissani, ja matkalla alakertaan. Yläkerrassa, käytävällä, joka johtaa huoneisiin ja portaisiin, menetin yllättäen balanssin ja jalat lähtivät altani. Sydän tykytti ihan pirun lujaa. Makasin siinä lattialla ja huusin äidille mm. kuolevani. En muista, säikähtikö äiti kauheasti. Ehkä hän luuli, että pilailin. Siitä on niin pitkä aika..

Tuon ensimmäisen rajun paniikkikohtauksen jälkeen menikin vuosia, kun en ihan vastaavia saanut, vaikka ylettömästä jännittämisestä kärsin kyllä niin kuin olen pikku tytöntylleröisestä saakka tehnyt. Enkä suinkaan liioittele, vaikka se saattaisi siltä kuulostaa. Moni on kova jännittäjä, mutta uskon, että minä olen siellä kärkipäässä. Reilu puolitoista vuotta sitten minulla alkoi jakso, joka koostui mm. toistuvista paniikkikohtauksista ja suunnattomasta ahdistuksesta sairauksien pelkoon kohdistuen. Ironista kyllä, se alkoi krapulapäivänä.

Olin vanhempieni luona yötä, sillä en vielä asunut heidän lähellään ja sinne oli lyhyt matka eräistä setan pippaloista, joissa olin edellisenä iltana ystäväni kanssa. Heillä oli myös toinen yövieras silloin. Heräsin hyvin vähän nukutun yön jälkeen aikaisen aamun kolinoihin. Menin aamupalalle muiden kanssa. En kyennyt istumaan pöydän ääressä kuin vähän aikaa, kunnes aloin voida fyysisesti pahoin. Kuulemma menin ihan valkoiseksi. Sen jälkeen ryntäsin häpeissäni vessaan, jossa pitelin seinistä kiinni (vaikka istuin). Yhtä aikaa teki mieli olla yksin, mutta silti muiden lähellä turvassa. Moni saattaisi sanoa, että ihan normikrapulaolo. Mutta minä tunsin sen, ettei se sitä ollut. Ja nyt, kun aikaa on kulunut tämän verran, pystynkin erottamaan, että se oli tuon kammottavan jakson alku.

Useat paniikkikohtauksistani ilmaantuivat juuri krapulapäivinä, mutta eivät suinkaan kaikki. Tästä voi tyhmempikin päätellä sen, millainen vaikutus alkoholilla on paniikkihäiriöstä kärsivälle, tai onko sen käyttö ylipäätään kannattavaa. Alkoholi ei ehkä ole pääsyyllinen, mutta sen haitallista vaikutusta paniikkikohtausten ilmenemisessä ei voida jättää huomiotta. Itsehän olen herkkä tiedostamaan mm. rytmihäiriöt ja alkoholin poistuessa elimistöstä niiden ilmaantumisen mahdollisuus kasvaa huomattavasti (+ säännöllinen lääkitys). Paniikki saattaa iskeä minulla jo siitäkin, että alkoholi alkaa nousta päähän ja sydämen syke kiihtyy. Tulee yllättäen kamalan kuuma ja päässä alkaa pyöriä. Tuntuu, ettei hallitse sydäntään.

Nuorempana käytin alkoholia täysin siitä syystä, että halusin humaltua. Alkoholin maku oli toissijainen asia, kunhan se nousi päähän. Minua on ehkä aina suojellut "edullinen juomapää", eli se, ettei minun tarvitse juoda montaakaan, että saan itseni tillintallin. Tärkeintä on juomatahti ja prosentit. Harrastin myös paljon sitä, että join "tyhjään vatsaan". Silloinhan nousi päähän vielä paremmin! En tiedä, kuinka tietoista tai alitajuista tuo oli, mutta syömishäiriöhistoriani huomioiden ei ehkä sekään yllätä.

Koskaan en päästänyt juomistani täysin käsistä. En harrastanut näitä niin kutsuttuja juomisputkia, en olisi edes kyennyt sellaiseen! Olisin varmaan kuollut tai jotain. Minua on aina ihmetyttänyt, kuinka ihmeessä niin monet nuoret ihmiset, jotka käyvät festareilla, pystyvät juomaan päivästä toiseen ja selviämään siitä ilman, että vajoavat lopullisesti katuojaan. Olin ns. perjantaijuoppo. Vaikka olihan minullakin pari lyhyempää kautta, jolloin saatoin ottaa 2-3 kertaa viikossa. Hyi! Silloin olin kyllä muutenkin niin kadoksissa, ettei siitä olisi enää hullummaksi voinut mennä..

No, ennen kuin tämä postaus menee kokonaan siihen, että pohdin menneisyyttäni alkoholinkäytöstäni, palataan viime vuoteen. Eli, paniikkikohtausten myötä pääsi käymään niin, että lopetin vakituisen tupakoinnin 2014 keväällä. Poltin enää alkoholinkäytön yhteydessä. Myös tupakointi nostaa sykettä, rajustikin. Siitä seurasi sellainen hassu juttu, että kiinnostuin terveyden ylläpitämisestä ja hyvinvoinnin tavoittelusta. Pian kokeilin olla kuukauden selvinpäin. Kuukausi venyikin 2-3 (en muista enää tarkkaan) kuukaudeksi.

Syksymmällä (2014) ja talvella vedin yhä silloin tällöin komeat perseet. Kaikilla niillä kerroilla tapahtui jotain todella kurjaa, kuten sain paniikkikohtauksen ja päädyin soittamaan itselleni ambulanssin tai käyttäydyin jotenkin muuten hirvittävän typerästi. Koin elämäni suurimpia morkkiksia. Menetin tärkeän ystävän, koska petin lupaukseni hänelle humalassa. Ei siitä sen enempää.. Tuntuu, että käsittelin koko elämäni morkkikset kerralla. Enää se humala ei tuntunutkaan yhtä mukavalta ja rohkaisevalta olotilalta. Tajusin, että alkoholi on myrkkyä minulle (äidin sanoja lainaten).

Viime kuukausina olen välttänyt juopumista. En kutsuisi itseäni absolutistiksi, mutta paljon on tapahtunut. Nykyään olen mieluummin ahdistunut ja masentunut kuin pakenen sitä johonkin. En pelkää pimeää, sehän on kaunista. Mitä sitten, vaikka olenkin pinnalta ujo ja varautunut ! Jos ei joku sitä hyväksy tai jos joku pitää seuraani tylsänä, niin ei tarvitse pyytää minua mukaan. Sen vuoksi vietänkin nykyään niin paljon aikaa yksin kotosalla, enkä tee mitään erityistä viikonloppuisin, koska haluan olla rauhassa. Minä olen tullut jo liian vanhaksi.. Ihan hyvä, että rauhoituin juuri ennen sitä kuuluisaa "rokkareiden kuolinikää" (27). Täytyy koputtaa puuta, sillä 28-vuotissyntymäpäivääni on vielä n. 8 kuukautta. :')

Paniikkikohtaukset ovat vähentyneet merkittävästi. Minun on helpompaa rauhoittaa itseni nykyään, kun kehoni on puhdistettu ylimääräisistä myrkyistä. Aloin jopa vähentää iltalääkkeen annostusta kuukausi sitten, eikä sillä ole ollut ainakaan vielä haitallista vaikutusta paniikkihäiriölle.

..

Eilinen teksti oli kirjoitettu lähinnä sillä kuuluisalla negatiivisuudellani, mikä selvästi kavensi ajattelukykyäni (jälleen kerran). Nyt hieman hävettää, vaikken kiellä sitä, etteikö minusta tuntuisi juuri noin kielteiseltä silloin, kun tuntuu. Voisinpa edes antaa jokseenkin järjellisen selityksen sille, miksi haen kerta toisensa jälkeen ratkaisua kiertymällä yhä tiiviimmin oman napani ympärille. En tiedä, voiko sitä ylipäätään kutsua ratkaisun etsimiseksi.. Ehkä se on pikemminkin turhamaista itkeskelyä samalla, kun makaa liikkumattomana paikoillaan ja odottaa, että jotakin (itsestä riippumatonta) tapahtuu.

Syystä tai toisesta minusta on tullut ihminen, joka tukeutuu illuusioon. Jatkuvista itsesyytöksistä huolimatta - en saa muutettua suuntaa pelkästään rypemällä. Niin tiedostavaksi kuin olen itseäni kuullut väitettävän, en ole vuosikausien etsinnän jälkeen löytänyt itsestäni vahvuutta nousta ensin omille jaloilleni, ennen kuin odotan keneltäkään mitään. Sillä ei kai kukaan voi rakastaa ihmistä, jonka identiteetti on pirstaleina? Ellei sitten rakasta niitä pirstaleita. Mutta oletettavasti kyseessä oleva ihminen on alati muuttuvainen.

Sanon/ajattelen usein, että elän nykyhetkessä, sillä en osaa ajatella kovin pitkälle tulevaisuuteen. Ehkä nykyhetken syleilemisellä kuitenkin tarkoitetaan jotain ihan muuta kuin neljän seinän sisällä lorvimista ja itsensä eristämistä muusta maailmasta. Tai, ainakin sen ajan voisi käyttää jotenkin kehittävämmin/mielekkäämmin. Olen pahasti takertunut sellaiseen ajatusmalliin, että käsittelen ongelmiani kokemalla mahdollisimman paljon tuskaa. Ollakseni rehellinen, minun on myönnettävä, etten ole päässyt siitä ajattelukaavasta täysin eroon, vaikka viiltelystä ynnä muusta itsetuhokäyttäytymisestä (esim. humalahakuinen juominen) olenkin luopunut.

Näköjään tästäkin (virallisesti eilisestä) päivästä seurasi jotain hyvää, vaikka vietin suurimman osan siitä viime postauksen kaltaisissa tunnelmissa. Pelastus löytyy itsestä, tai siitä, luovuttaako vai antaako mahdollisuuden uudelle alulle. Silti kaikki tunteet ovat todellisia ja aitoja, ei niiden väheksyminen poista niitä. Kipu on joka tapauksessa välttämätöntä, mikäli halajaa päästä sinuiksi menneen ja nykyisyyden kanssa.

Ps. Minua on ruvennut vähän ahdistaa näiden ajatusten kirjoittaminen kaikkien löydettävissä olevaan blogiin. En ole oikein selvillä siitä, palveleeko blogin julkisuus nykyisiä "tarkoitusperiäni" tai intressejäni. Kuitenkin oma blogi on minulle jonkinlainen turvasatama ja blogin kautta tutuiksi tulleet ihmiset minulle tärkeitä.

My burden indeed, a blissful delight

Huomaan, että ajatukseni kiertävät loputonta kehää. En pääse pakoon. Onko se masennus? En tiedä, uskonko siihen. Ehkä olen vain oppinut olemaan "masentunut". Rakastuin pimeyteen ja vähitellen aloin haalia sitä enemmän ja enemmän omaan elämääni. Enkä nyt puhu mustasta ornamenttikuviotapetista ja tummista verhoista. Toivottomuus on dekadentilla tavalla kaunista. Olen tavoittamattomissa, joten on turhaa mennä ihmisten ilmoille. En hyödy siitä, sillä tunnen kuitenkin vain olevani yksin oman pääni sisällä. Minulla on oma katkeransuloinen salaisuuteni, joka kasvaa minussa, syöden samalla tilaa kaikelta muulta.

Pelkään itseäni ja omia ajatuksiani. Siitäkin huolimatta hakeudun niiden pariin. Mielikuvitukseni tappaa minut. Jos tämä jatkuu vielä vuodenkin, menetän järkeni. Painajaiset ja yölliset huutoni valvottavat vieressänukkujaa. En ole se sama ihminen enää, joka olin, kun sain tuomioni. Alan hyväksyä sen, ettei minulle ole paikkaa tässä maailmassa. Kunhan pysyn kaukana maailman sykkeestä, saan luvan elää. En jaksa teeskennellä. Naamio on käymässä liian raskaaksi, kaulani murenee sen painosta. En anele armoa, vaan hyväksyn hiljaisen kärsimykseni ylpeydellä osaksi tarinaani.

Siltä varalta, että joku ei ymmärrä itseironiaa, sanottava on, että itsekin naureskelin tuottaessani tekstiä. En suinkaan voi olla huomaamatta, miten mauttomalta kuulostan. Vedottakoon siihen, että olen elänyt vuosia piehtaroiden itsesäälissä ja pohdiskellen omassa mielessäni. Ei sillä, etteikö minulla olisi ystäviä, vaan se, miten paljon oma lähipiirini kehittää tämänkaltaisten ajatuksien sanalliseen muotoon pukemista. Kun tällainen jatkuu niin pitkään kuin minun tapauksessani, sanavarasto alkaa hiljalleen köyhtyä, eikä se rikastu samaa tahtia kuin sivistyksen parissa. Toisekseen, olen väsynyt.

Mitä kuuluu? No, niin.. Ihan.. Hyvää.