This isn't your song anymore

Juuri, kun olin aloittamassa ensimmäistä kappaletta, säikähdin, kun alkoi kuulua erikoista ropinaa. Käännyin katsomaan ja – Elsahan se siinä ropsutteli kynsiään jooga-/jumppamattooni! Hän on ollut muutenkin jotenkin tavallista leikkisämpi tänään. Ehkä ilmassa on jotain, joka antaa lisää virtaa meille. Itsekin jaksoin tänään tehdä jotain vähän spesiaalimpaa, kuin tavallisesti sunnuntaisin.

Mieleeni pälkähti idea, että voisin lähteä pienelle hautakiertoajelulle. Samalla saisin ehkä vähän paremman omatunnon kaikkien niiden juhannusherkuttelujeni jälkeen. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut tosiaankaan ajaa verenmaku suussa, vaan nauttia vapaudesta ja tunnustella oloani siinä hetkessä. Kehoni tuntui suorastaan huutavan vauhtia ja liikettä tänään. Syötyäni kevyen lounaan, pukeuduttuani ja kevyen ehostautumisen jälkeen saatoin nousta pyörän selkään ja mennä, mihin mieli minut sitten ikinä johdattaisikaan.

Alkoi jo hieman heikottaa, kunnes pääsin pysäköimään ensimmäiselle kohteelleni, Vanhalle hautuumaalle. Kävin "tervehtimässä isovanhempiani". Sen jälkeen vain kuljeskelin hautausmaalla, kunnes päätin pysähtyä penkille lepäämään, kun tunsin jonkinasteista huimausta. Laitoin Ismo Alangon uuden - "Kieli jolla vaikenen" - kappaleen soimaan ja kaivoin saippuakuplapullon laukustani. Puhaltelin siinä aikani – sain useaan otteeseen saippuaa nenänpäähäni ja silmiinikin, kunnes oli aika jatkaa matkaa.

Otin suunnakseni Uuden hautausmaan, sillä kuulin hiljattain, että eräs sukulaiseni oli haudattu sinne. Hän ei ollut varsinaisesti läheinen, mutta olin aina hänestä erityisen kiinnostunut, kun äitini hänestä sattui puhumaan. Hän, kun vaikutti tavattoman mielenkiintoiselta persoonalta ja tietyllä tapaa koin jopa samaistuvani hänen herkkyyteensä. Mutta hän oli jo hyvin vanha ja hän sai elää omalla tavallaan ihan värikkään elämän.

Valitettavasti en löytänytkään sitten oikeaa tietä sinne, mihin olin menossa, enkä olisi varmaan osannut oikean haudankaan luokse. Törmäsin nimittäin umpikujaan – eri hautausmaan porteilla. Jostain kumman syystä kun samalla suunnalla on kaksi hautausmaata! Ja toisella puolella oli valtatie. Hieman närkästyneenä käännyin takaisinpäin ja valitsin toisen, jännemmän reitin keskustaan. Nuoruusvuoteni tulvivat mieleeni ajaessani tätä reittiä, sillä sitä samaista tietä minun tuli rampattua eräänä kesänä, jolloin minulla oli ensimmäinen "kesäheila". 

Yritin kovasti siinä ajaessani työntää nuo muistot kauemmas, sillä mitään hyviä muistoja ne eivät ole. Loppujen lopuksi nimittäin selvisi, että kyseinen "herrasmies" oli vain tehnyt minusta pilkkaa koko ajan – kenties piilottaakseen omat epävarmuutensa. Olinhan minä hänelle aivan liian hyvä. Nyt tiedostan sen, vaikka nuorena ja hauraan mielen omaavana neitosena muserruin täysin saatuani tietää. Mutta se siitä – vanhoja juttuja on aivan turha kaivella enempää! Olen päässyt yli kyseisestä pojanklopista ja nykyään ehkä jopa vähän säälin häntä.. Hän ei osannut kirjoittaa edes omaa osoitettaan 14-vuotiaana. Epäilen vahvasti, että hänen äitinsä joi raskausaikana ja se vaikutti jotenkin tämän lapsensa aivosoluihin.

Saavuttuani keskustaan, poikkesin vielä kaupassa ostamassa mansikoita sekä ihanaa sitruunan ja limen makuista vitamiinivettä. Pysäköin puistossa penkin eteen, ja istahdin nauttimaan juomastani ennen kotimatkaa. Hieman ahdisti, kun puistossa oli joitakin hämäräheikkejä. Eräskin parivaljakko kulki oudon läheltä ja tähyili pyöräni koria – olisin voinut vaikka vannoa, että he suunnittelivat ryöstävänsä minut! Onnekseni pyöränkorissa oli vain takkini ja ostamani mansikat, sillä laukkuni oli turvallisesti sylissäni.

Kotimatkalla nautin viimeisistä vauhdeista omaan tahtiini. Menin ylämäet rauhalllisesti, koska pieni paniikinpoikanen tuntui kummittelevan jossakin mieleni syövereissä. Se meni kuitenkin ohi, kun psyykkasin itseäni keskittymään käsilläolevaan hetkeen, maisemiin ja leppoisaan The Cureen, joka soi kuulokkeiltani. Kotipihaan saavuttuani tuntui, etten jaksa polkea viimeisiä metrejä, joten se meni melkein hammasta purren. Pian kuitenkin tyytyväisyys levisi sisimpääni: Olin viettänyt 2-3 tuntia ulkoilmassa sunnuntaina, eikä tehnyt edes tiukkaa. Selvisin hengissä, eikä edes ahdistanut kuin hyvin, hyvin vähän.