Something I can never have

Ennen uutta vuotta kirjoitin siitä, kuinka aion mennä eteenpäin elämässäni ja tarttua uusiin haasteisiin. Minulla oli aidosti motivaatiota tehdä se. Jotain kuitenkin tapahtui vähän sen jälkeen ja menetin taas toivoni. Aloin nähdä itsessäni taas ne viat, jotka eivät olleet vähään aikaan häirinneet. Pelko voimistui. Ulkopuolinen tekijä laukaisi tämän minussa. En pysty käsittelemään tätä missään, koska asiasta ei voi puhua kenellekään. Terapiasuhteeni päättyi ennen joulua.

Viime viikonloppuna heräsin painajaisesta. Siinä oli purjelaiva, joka laskettiin merille. Kun se joutui kovaan aallokkoon, purjeet aukesivat ja kohta koko laiva syttyi palamaan. Matkustajien oli tehtävä päätös, hypätäkö mereen vai jäädäkö laivaan. En muista juuri enempää, se oli täyttä kaaosta. Kun heräsin unesta, sydämeni takoi todella lujaa, huimasi sekä tärisytti ja lakanatkin olivat hiestä märkinä. Soitin ensiapuun, että heräsin sydämentykytykseen ja sieltä lähetettiin ambulanssi luokseni. Sydänfilmissä ei ollut ongelmaa. Propralkin oli ilmeisesti alkanut vaikuttaa toivotulla tavalla nopealyöntisyyteen.

Toinen ambulanssimiehistä oli söötti ja tosi mukava! Hän kävi etsimässä Hassea, kun olin kytkettynä sydänfilmiin, ettei se ollut lähtenyt auki jätetystä ovesta omille teilleen. Etsittyään hetken, hän huomasi sohvan alla pimeässä hohtavan silmäparin. :3 Elsa tarkkaili tilannetta koko tutkimukseni ajan kiipeilypuusta. Kultapieni oli selvästi huolissaan mammasta, kun ei mennyt edes piiloon "tunkeilijoita"! Toinen hoitajista taas käski vain lenkkeilemään ja elämään terveellisesti sekä ottamaan propralia jatkossakin vastaavissa tilanteissa.

Jo ennen tuota kehoitusta olinkin aloittanut syömään terveellisemmin ja liikkumaan enemmän. Kyljet ovat kipeinä eilisestä pilateksesta (ei ollut minun juttuni). Aikaa on kuitenkin jäänyt sängyssä makaamiseenkin. Makaan usein tuntikausia sängyssä tekemättä mitään, vaikken kaipaisi untakaan. Ajatus mistä tahansa puuhastelusta väsyttää. Kilpirauhaslääkityksen nostosta ja hyvistä veriarvoista huolimatta, pystyn kuitenkin nukkumaan kevyesti johonkin neljään saakka iltapäivällä. Menen tavallisesti nukkumaan klo 01-03 välisenä aikana. Ulkoilu ei piristä muuten kuin juuri sillä hetkellä. Saan usein rytmihäiriöitä lähtiessäni ulkoilemaan.

Olen kyllästynyt valittamaan vaivoistani kumppanilleni, mutta muutakaan puhuttavaa ei ole. Minähän olen yksi ongelmakimppu! Eivät ne vaivat kuitenkaan poistu valittamalla. Pitäisi mennä hierojalle tai fysioterapeutille, mutta kuka senkin taas maksaa? Eivät vanhempani ole velvollisia tukemaan vaivaista tytärtään, itsekin ovat kohta siinä iässä, että keho alkaa pikkuhiljaa rappeutua. Minulla se vaan tapahtuu muita aikaisemmin, olenhan laiska peruna, kun en ole vuosikausiin "huoltanut" kehoani. Ärsyttää, kun kaikki hössöttää nykyään "terveys-sitä-terveys-tätä". En haluaisi itse olla samanlainen, mutta pakko tehdä jotain tälle kropalle, jotta pystyn taas elämään itseni kanssa!

Tästä ei pitänyt tulla valitus- "yhyy" -blogia. No, mitä väliä silläkään enää on.

Soutuvene

Neito surujen maasta vailla soutajaa'

odottaa, odottaa'

anteeksipyytävä katse ja kaino hymy'

kyyneleetkään eivät tunne sääliä'

yksinäisyys suolaliuokseen tiivistettynä'

 klementiininkuoret vierellään'

kuiskaa: "ethän luota niiden valheisiin –

tämä on ihan toisenlainen maailma kuin se,

mistä sinä tulet"

Photo via Pinterest

Let's pretend for awhile

Olen ollut pienestä pitäen tavallaan jouluihminen. Minulle joulu on merkinnyt sitä, että saan olla lapsenmielinen (niin kuin en muutoin olisi, hehheh). Unohdetaan riidat ja kokoonnutaan yhteen. Syödään itsemme ähkyyn ja lukkiudutaan sisätiloihin päiväkausiksi, sillä askel on liian raskas kantaa. Kenties jotkut yhä muistelevat, kuinka joskus kauan sitten pieneen Betlehemin kaupunkiin syntyi vauva, joka sai nimen 'Jeesus'. Mutta mitä tapahtuu joulun jälkeen?

Uutena vuotena moni osallistuu pommitukseen, koska joskus kauan sitten joku sai päähänsä ampua ilotulitteita. Uutisissa kerrotaan, että kaksi ihmistä jossain päin maailmaa on kuollut ilotulituksen seurauksena, mutta väliäkö sillä, kun loppukevennys ja uutistenlukijan teennäinen hymähdys on luvassa. Eikä "pieniä silmävaurioita" kannata edes mainita, sillä onhan heillä vielä korvat päässä, että seuraavana uutena vuotena voikin katsomisen sijasta kuunnella sitä pauketta ja ymmärtää, miltä eläimistä mahdollisesti tuntuu.

Kun edellisvuoden kalenterit ovat jo roskiksessa ja uudet tilalla, voidaankin taas palata ennalleen ja jatkaa toistemme syyttelyä. Taas saa huomata, ettei mikään muuttunutkaan oikeasti. Kynttilät surkastuvat onnettomiksi steariiniläjiksi ja toivon liekki sammuu hiljalleen. Palataan töihin tai kouluun ja poltetaan itsemme loppuun ennen kesää. Tai vaihtoehtoisesti seuraamme, kuinka päivät toistuvat tyhjinä ja merkityksettöminä niin kauan kuin 'luoja' suo.

Minä en välitä muistella, mitä kaikkea kuluneisiin 12 kuukauteen on mahtunut. Mennyt on mennyttä ja ihan hyvä niin. Mutta jos nyt kuitenkin vähän avaudutaan..

En kaipaa niitä lukemattomia hetkiä, joina tunnustelin 200 korvilla jyskyttävää pulssiani kylmässä hiessä. Enkä myöskään halua muistaa, miten epäkunnioittavasti kohtelin itseäni vielä puoli vuotta sitten ja yritin saada sellaisilta ihmisiltä rakkautta, jotka eivät kykene sitä antamaan. Kuinka annoinkaan tehdä itsestäni pellen ottamalla yhteyttä ihmisiin, joita ei voisi vähempää kiinnostaa. He halusivat vain eroon minusta, ja kun sen oivalsin, eipä ole heistä kuulunut pihaustakaan, kun lakkasin ottamasta yhteyttä.

Kunpa se sama rauha ja rakkaus, joka vallitsee jouluna, voisi jatkua vuoden ympäri.