tiistai 5. toukokuuta 2015

Deep in our blind hearts, skin and bone

Vastaukseni kysymykseen: "Uskotko rakkauteen?" olisi tätä nykyä paljon pidempi ja monimutkaisempi kuin samaan aikaan viime vuonna. Minulla on ollut pitkään naiivi, jääräpäinen ja itsekeskeinen käsitys rakkaudesta. Uskoin, että rakkaus pelastaisi minut ilman, että oman itsetuntoni tarvitsisi vahvistua. Uskoin, että minun elämäntehtäväni oli tulla rakastetuksi ja sitä kautta pelastetuksi yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteiltani. Odotin valkealla ratsulla saapuvaa ritaria kaihoisasti kaukaisuuteen katsova ilme kasvoillani, enkä ottanut selviä merkkejä todesta hyväuskoisuuden ja kyltymättömän rakkaudenkaipuun vallassa.

Minulla oli salaisuus, jonka kuvittelin vain odottavan kukkaan puhkeamistaan. Ajattelin, että toinen ihminen saisi minut kukoistamaan kietomalla monisyiset oksansa ympärilleni ja nostamalla minut ylös korkeuksiin, jossa taivas olisi kokonaan meidän, eikä pimeys saisi minua enää kokonaan valtaansa, koska minä ja hän olisimme yhtä ikuisesti. Tanssisimme yhdessä pimeyden ja galaksien keskellä suloisen pehmeästi, painottomina kuin pilvet.


Kirjoittaessani edellistä kappaletta, minua alkoi puistattaa oma takertuvaisuuteni. Nyt vasta ymmärrän, kuinka pahoin ovat myös tästä osansa saaneet voineet. En tiedä, miksi juuri minulla meni näin kauan, ennen kuin pystyin näkemään faktat. En väitä, että se olisi vieläkään ihan "selvää pässinlihaa" kuten eräällä ala-asteen opettajallani oli tapana sanoa. Edelleen joudun ihan tietoisesti pinnistelemään pysäyttääkseni haitallisen ajatuskulun. Siinä auttaa kuitenkin jonkin verran se, kun tiedostaa ensimmäiset merkit, joista läheisriippuvaiselle tunnusomainen "haihattelu" käynnistyy.

Uskon ja tiedänkin, miksi minulla on taipuvaisuutta läheisriippuvuuteen. Myös suvussani on ilmennyt läheisriippuvuutta. En toki väitä, etteikö jokainen meistä kärsisi jonkinasteisesta läheisriippuvuudesta, enkä myöskään halua syyllistää ketään! Ymmärrän paremmin kuin hyvin jos jatkuvien lyttäämisten seurauksena itsetunto kärsii, joka johtaa läheisriippuvuuteen aikuisuudessa. Sinänsä ei ole mikään yllätys, että myös minä - heikosta itsetunnosta ja herkästi vaikutteille alttiista mielestä, ja jopa ajoittaisista todellisuudentajun menetyksistä kärsivä - olen etsinyt vastauksia itseni ulkopuolelta turvautumalla toisiin. Olen tutustunut aiheeseen lukemalla siihen liittyvää kirjallisuutta ja löytänyt sieltä paljon tuttua sekä saanut ahaa-elämyksiä.




Läheisriippuvaiseen ihmissuhteeseen tarvitaan kuitenkin aina vähintään kaksi osapuolta. Esimerkkejä näistä voisi olla takertuja/narsisti tai takertuja/pelastaja. Pelastajalla tarkoitan ihmistä, joka hakeutuu ihmissuhteisiin, joissa toinen on jonkinlaisen avun tarpeessa. Pelastaja saa tarkoituksen elämälleen auttamalla toisia ja keskittymällä vain muiden ihmisten ongelmiin, muttei omiinsa. Hän ei juurikaan kerro omista huolistaan ja murheistaan. Usein työ on pelastajalle kaikki kaikessa. Narsistisesta tyypistä tietääkin varmasti niin moni, etten vaivaudu edes avaamaan sitä sen yksityiskohtaisemmin!

Itse neuvoisin muita läheisriippuvaisia työstämään omia ongelmiaan. Tutustu itseesi, kokeile uusia harrastuksia! Jos oma juttu ei vielä ole löytynyt, niin kokeilemallahan se selviää. Mitään taikaahan tuohonkaan ei ole olemassa, mutta uskon, ettei kenenkään tarvitse tyytyä vähempään tässäkään asiassa. Itse olen opetellut sietämään yksin olemista, eikä se tunnu enää niin yksinäiseltä kuin vähän aikaa sitten. En väitä, että olisin lähelläkään mitään zen-mestaria edelleenkään, enkä varmasti tule olemaankaan. Minulla on hirvittävän paljon työsarkaa ahdistuksen ja sosiaalisten pelkojen ym kanssa. Se asia tuskin tulee muuttumaan vielä pitkään aikaan.




Kovan hinnan olen saanut maksaa. En enää usko rakkauteen - ainakaan samassa mittakaavassa kuin ennen. Ajatusmaailmani on muuttunut realistisemmaksi, mutta toisaalta myös toivottomammaksi. Minusta on kuitenkin parempi menettää toivonsa kuin toivoa olemattomia. Luulen, että tähän liittyy muutakin - toistuvaa masennusta ja turhautumista vuosien toimettomuuden jälkeen. Koen olevani taantunut, mikä vaikeuttaa normaalielämään paluuta. En vain pysty uskomaan siihen, että pystyisin toteuttamaan olemattomia unelmiani.

Osa kuvista: Pinterest
Liitteet: "Taakkana läheisriippuvuus" (Ben Malinen)

5 kommenttia:

  1. Täällä ilmoittautuu toinen läheisriippuvainen! Minun ja poikaystäväni suhteesta ensimmäisen vuoden ajan olin ERITTÄIN kiinni hänessä, en päästänyt häntä silmistäni lähes ollenkaan, ja sen ajan, kun emme olleet samassa tilassa, juttelimme Skypessä tai WhatsAppissa. Pelkäsin koko ajan, että jos päästäisin poikaystäväni etäämmälle itsestäni, ei hän enää palaisi koskaan luokseni, ja jäisin taas yksin. Tämän lähtiessä luotani omaan kotiinsa, saatoin parikin tuntia itkeä "julmaa kohtaloani" ja ruinata häntä jäämään vielä vähäksi aikaa.

    Olin koko kouluaikani (niin peruskoulun, kuin lukionkin) ollut koulukiusattu ja syrjitty, eivätkä vanhempanikaan oikein osoittaneet minkäänlaista välittämistä minua kohtaan, mikä selittää melko pitkälti läheisriippuvaisuuttani nyt, kun sain kerrankin luotua läheisen ihmissuhteen jonkun kanssa.

    Läheisriippuvaisuudesta "paraneminen" on melko pitkällinen prosessi. Pitää vain koittaa uskoa siihen, että on oman itsensä pelastaja, ja toivoa tai luottaa siihen, että ei tule hylätyksi. Itselläni kissoista on ollut suuri apu läheisriippuvaisuuden selättämisestä, kun niistä on kuitenkin aina jonkinlaista seuraa.

    Toivottavasti elämäsi lähtisi rullaamaan onnellisesti eteenpäin! :) Jaksamisia ja tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, niin tuttua, niin tuttua.. Itse olen kyllä aina yrittänyt peittää tuntemukseni (menettämisen pelosta, vaikeudesta olla yksin ja mustasukkaisuudesta) viimeiseen asti toiselta ihmiseltä, mutta kyllä ne aina lopulta tuli julki. Eipä tuostakaan voi kuin ottaa opiksi, mutta paljon se on vaatinut käsittelyä.

      Ymmärrän, että kouluajan kiusaaminen ja syrjiminen jättää jälkensä. Kyllähän siihen vähitellen alkaa itsekin uskoa, ettei kukaan voi rakastaa tai hyväksyä sellaisena kuin on, jos pienenä ihmisenä on saanut kuulla sitä päivästä toiseen, eikä ole saanut kuulua porukkaan. Kun sitten löytää ihmisen, johon rakastuu päätä pahkaa, niin tuntee, ettei riitä itsenään. Kohta kaikki meneekin päin persettä ja sekin tuhoaa ne viimeiset itsetunnon rippeet, kun joku ääni päässä sanoo: "Katso nyt, mitä teit, kun uskottelit itsellesi, että joku voisi sinua rakastaa!"

      Mutta ei vaivuta kokonaan synkkyyteen - ilman tätä ei varmaan koskaan ottaisi opikseen. Asioiden täytyy mennä oikein kunnolla pieleen, jotta voi tutustua itseensä ja ymmärtää, että on itse itsensä pelastaja. Ja niin - kissat auttaa tässäkin! :3 Jotenkin niitä hoitamalla on oppinut huolehtimaan itsestäänkin paremmin.

      Kiitos sanoistasi, tsemppiä ja kaikkea hyvää sinullekin! ❤

      Poista
  2. Mulle itselle läheisriippuvaisuuteen auttoi terapia sekä itsensä tutkiskelu :) Hyvä kuitenkin kun oot ymmärtänyt itseäsi, harmi vaa että surullisempaan suuntaan.. :o Läheisriippuvaisuus voi pilata suhteen kylläkin :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että olet saanut apua siihen!! :) Minä en oikeastaan terapiasta hyötynyt, sillä terapeuttini vain jatkuvasti mollasi sitä, että uskottelen itselleni olemattomia. Tuntui, että se vain pahensi oloani, kun en saanut ymmärrystä häneltä siihen. Hän vain halusi päästä minusta mahdollisimman nopeasti eroon - niin kuin aiemmatkin terapeutit - kenties säilyttääkseen maineensa.

      Noo, kyllähän se suru on siellä ollut, mutta nyt otan sen vastaan paremmin. Vietän entistäkin enemmän aikaa yksinään, jotta oppisin olemaan kaipaamatta ketään. Toisaalta, siinä on varjopuolensakin.. Sosiaalinen kanssakäynti harvenee ja vaikeutuu entisestään. :/ Mutta parempi sekin kuin toiseen ihmiseen ripustautuminen.

      Poista
    2. Täytyy vielä lisätä: Puhuin siis psykoterapiasta. Sen sijaan koin saavani moninkertaisesti enemmän eväitä musiikkiterapiasta! ^_^

      Poista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.